Halpa henkivakuutus

Kun olin vielä naskali, lapsuudenkotini naapurissa asui Otto-niminen sekarotuinen pystykorva. Otto näytti erehdyttävästi Hopeanuoli-animen Rikiltä ja kenties siksi minä aina salaa ihastelin sitä aidan yli.

Toisin kuin ulkonäkökaimansa, Otto oli hyvin ystävällinen koira. Se oli myös hyvin tottelevainen koira ja ulkoili lähes poikkeuksetta vapaana. Emäntä työnsi lastenvaunuja, isäntä käveli vieressä ja Otto tepsutteli vapaana pientareen puolella. Se ei koskaan lähtenyt mihinkään ilman lupaa, ei edes riistan perään. Silloin kun Ottoa sai luvan tervehtiä, se otti poikkeuksetta kaikki vastaan rauhallisen sydämellisesti. Siinä oli vanhan koiran karismaa, vaikkei se vielä eläkepäiviään viettänytkään.

Syy sille, miksi muistan Oton niin selvästi, ei ikävä kyllä ole sen ystävällisyys. Ei edes sen huomiotaherättävän kaunis ulkomuoto. Ikävä kyllä minä muistan Oton, koska se on avainasemassa yhdessä elämäni voimakkaimmista ja mieleenpainuvimmista ikävistä muistikuvista.

Kesät olivat aina aurinkoisia ja loputtoman pitkiä, kun olin pieni. Kesäloman ja kouluunmenon välillä oli pieni ikuisuus. Puut olivat jotenkin vehreämpiä ja taivas sinisempi kuin nykyään. Sinä päivänä aurinko oli paistanut aamusta asti ja tuohon aikaan asfaltoimaton lähiön läpi kulkeva hiekkatie tomusi kevyimpienkin jalkojen alla. Oli lämmin ja minä leikin etupihalla yksikseni. En muista mitä, mutta jotain äärimmäisen kekseliästä eittämättä. Otto ja omistajansa asuivat melkein meitä vastapäätä ja näin, kun emäntä lähti lastenvaunuineen lenkille. Otto meni tavalliseen tapaansa vaunujen vierellä hairahtumatta kertaakaan luvattoman pitkälle. Se ei vaatinut edes sanoja. Se vaan tiesi paikkansa. Jaksan yhä edelleen ihastella sitä koulutuksen työvoittoa.

Meidän pihallemme saattoi selkeänä päivänä kuulla hyvin vajaan kilometrin päässä kulkevan pistotien ja siihen yhdistyvän 8-tien äänet. Sen autojen vaimean surinan. Minut leikeistäni havahduttanut ääni oli kuitenkin niin voimakas, että minun on edelleen vaikea uskoa sen kuuluneen lähes kilometrin päästä. Vaikka minun on näin monen vuoden päästä vaikea muistaa näkemääni, korvissani minä kuulen edelleen kaiken, mitä silloinkin. Olisin mieluummin kuulematta.

Muistan auton jarrujen kirskunnan. Sellaisen, mitä kuulee aina elokuvissa. Luultavasti kuvittelen niiden kirskuneen pidempään, kuin mitä ne todellisuudessa kirskuivat, koska se silloin se tuntui ikuisuudelta. Jarrujen ääntä seurasi voimakas, kylmä, kumea ”KLONK”. Ontto ja tyhjä, pahaenteinen ääni, joka tulee kun jokin iskee voimalla vasten peltiä.

Sitä seurasi huuto. Hyytävä, tyhjällä hiekkatiellä kaikuva, katkeamaton valittava huuto. Se jatkui varmaan viisi minuuttia, ennen kuin muuttui katkonaiseksi ulahteluksi. Se kuului niin selvästi, että olisin voinut vannoa sen tulleen ihan läheltä.

Vähän huudon alkamisen jälkeen Oton pihasta peruutti kovalla kiireellä pakettiauto. Kuiva hiekka tomusi sen renkaissa auton kiirehtiessä kovaa vauhtia pois. Äänestä ei voi erehtyä. Vaikkei olisi koskaan kuullut, kun eläin jää auton alle, sen äänen tunnistaa kyllä sen kuullessaan. Sitä ei myöskään unohda. Ei ikävä kyllä vaikka yrittäisikin.

Pakettiauto palasi hetken kuluttua paljon lähtöään rauhallisemmin. Se toi mukanaan isännän, isommat lapset ja lastenvaunut, mutta ei Ottoa eikä emäntää.

Otto ei palannut myöhemminkään. Se ei tullut koskaan takaisin.

Ennen kaikkea näin kevään tullen ja myöhemmin kesäisin sitä näkee monia vapaana olevia koiria (täällä Eurajoella niitä nyt näkee muinakin vuodenaikoja ihan tarpeeksi). Jaksan aina miettiä, miksi sitä koiraa on pidettävä vapaana autotien lähellä lenkkeillessä, kun sen on kuitenkin pysyteltävä siinä ihmisen vieressä. Onko kyse halusta pröystäillä koiran kyvyillä? Ylpeillä omilla koirankoulutustaidoilla? Jos koira ei saa erkaantua kauemmaksi kuin se hihnassa erkaantuisi, kuten se ei lain mukaan saakaan tehdä yleisillä pyöräteillä ja taajama-alueilla, miksi sitä ei suoraan voi laittaa hihnaan? Kuinka moni koira jää auton alle, koska omistajan on välttämättä pidettävä sitä vapaana, koska ”ei se mihinkään lähde”?

Oton emäntä kertoi joskus myöhemmin, että auto oli töytäissyt Ottoa lantioon. Ei armeliaasti päähän, ei keskivartaloon, vaan lantioon. Se oli huutanut koko matkan eläinlääkärille, jossa sen tila todettiin toivottomaksi ja se sai armopiikin. Otto oli koira, joka ei koskaan lähtenyt viereltä. Ei koskaan, paitsi sen yhden kohtalokkaan kerran nähdessään pistotien toisella puolella tutun ihmisen.

Yksi kerta riittää. Maailma on täynnä koiria, jotka ”eivät koskaan lähde pihasta” tai ”kulkevat aina nätisti vierellä ilman hihnaa”. Maailma on täynnä ihmisiä, jotka syyttävät itseään ja näkevät unissaan oman parhaan ystävänsä ruhjoontuvan lähestyvän auton renkaiden alle. Kuulevat sen lohduttoman, kylmän, onton äänen. KLONK. Sitä ei kuulemma saa pyyhittyä mielestään. Ikinä. Sen näkee unissaan, ja joka kerta sitä yrittää estää tapahtumasta ikinä siinä onnistumatta.

Minä en ole koskaan ulkoiluttanut koiriani vapaana lähellä autoteitä. Minä en halua ikinä enää kuulla sitä kauheaa ääntä, en varsinkaan omien koirieni kohdalla. Yksikään eläin ei koskaan ole 100% varma, ja se 99% vaatii sekin kovan työn. Ikävä kyllä auton alle jäämiseen riittää se 1 kohtalokas jäljelle jäävä prosentti.

Nautitaan siis tulevasta keväästä ja kesästä turvallisesti ja säästetään sydänsuruilta niin autoilijat kuin itsemmekin. Pidetään koirat kiinni autoteiden lähettyvillä. Vapaana sivulla kulkeva koira on hieno asia vaikkapa tokokentillä tai metsätiellä, autoteiden vieressä hihna on koiran halvin henkivakuutus. 

W-H ry:n Maastomestaruus 2013

Herätys 4.25. Autoon 4.50. Matkaan Porintien motellilta 5.30 Marikan ja Joonaksen kanssa. Autossa pilkkii ihmisten lisäksi neljä whippettiä, joista yksi on Karem. Suuntana on Mustialassa pidettävä W-H ry:n Maastomestari 2013.

Karemin edellinen juoksu, ja samalla ensimmäinen koitos virallisissa kisoissa, ei mennyt ihan putkeen. En ollut itse mukana ja poika oli ilmeisesti tilanteesta hieman hämillään. Se oli törmäillyt kaveriinsa, juossut mutkat suoriksi, hukannut vieheen ja palloillut hoomoilasena ympäriinsä kunnes oli saapunut maaliin. Tästä suorituksesta saatiin kuitenkin revittyä 151 pistettä, eli juuri ja juuri hyväksytty. Niinpä näihin kisoihin lähdettiin ihan kisaamaan eikä uusimaan ensimmäistä juoksua hyväksytyksi.

Paikanpäällä saimme odottaa tovin ennen ilmoittautumisten ja eläinlääkärintarkistusten alkamista. Lähtöarvontoja odotellessa kävimme kurkkimassa, millä pellolla juoksu suoritetaan. Järkytyksekseni kisa käytiin ihan kymppitien vieressä. Hetken aikaa mietin, vedänkö Karemin pois kisasta kokonaan liian riskialttiin ympäristön takia. Nadiran en olisi antanut juosta askeltakaan, sillä se on ottanut tavaksi karata riemuissaan omille kierroksilleen suoritustensa jälkeen. Karem sen sijaan jää yleensä vieheelle ja tulee siitä luokse kutsusta, joten loppuviimeksi päätin amtaa juoksuluvan. Sitä vartenhan paikalle oli tultu. Odotukseni eivät olleet kovinkaan korkealla, mutta kokopitkän radan juokseminen on koiralle niin upea kokemus, että sitä varten istuu joskus vähän pidempäänkin autossa.

Lähtöarvonnassa Karemin lähdöksi valikoitui 38. Odottamista oli siis. Lämmittelin Karemin aamulla kunnolla ja noin puolta tuntia ennen alkueriä aloin lämmitellä sitä uusiksi. Lämmittelyä ei saa unohtaa; kisasuoritus on koiralle hyvin raskas ja äärimmäinen voimainponnistus vie kehon kestävyytensä rajoille. Jos lihakset eivät ole kunnossa lähtöhetkellä, vaarana ovat revähdykset, kaatumiset ja venähdykset. Itse noudatan lämmittelyssä 30-minuutin ohjetta; liikkuminen aloitetaan kevyellä kävelyllä ja hölkällä ja siitä siirrytään kohti raskaampia harjoitteita. Ideaalitilanteessa koira saisi lopussa kokea myös lähtöjä, mutta koska niihin harvemmin on kisoissa mahdollisuuksia, heittelin Karemille lelua ja revin sitä sen kanssa. Tällä tavoin Karem sai treenata myös niitä nopeampia pyrähdyksiä ennen varsinaista lähtöä.

Alkuerien rata oli pitkä ja sisälsi paitsi pitkiä suoria, myös nopeita käännöksiä. Karem syöksyi radalle erinomaisella lähdöllä ja juoksi melko puhtaan suorituksen. Oikomistakaan ei tapahtunut ihan hirveästi. Suorituksen jälkeen poika tuli kiltisti kutsulla luokse ja lämmittelimme vielä loppuun ennen kuin käväisimme autolla juomassa. Karemin jäädessä lataamaan akkujaan minä kipaisin katsomaan tulokset. Oletin Karemin olevan häntäpäässä, sillä vastustajia oli varsin nimekäs joukko. Ilmeeni lieni näkemisen arvoinen, kun Karemin nimi komeili alkuerien neljäntenä ylikorkeana uroksena. Koska finaaleihin meni kuusi parasta, oli meillä ensijärkytyksen jälkeen edessä eläinlääkärin uusintatarkistus ja lämmittelyt ennen finaalia. Koska edellisestä suorituksesta oli vasta pari tuntia, otimme lämmittelyn vähän rauhallisemmin. Karem suhtautui lämmittelyyn jo konkarin lailla ja kiskoi aina välillä kohto lähtöpaikkaa. Intoa piisasi, vaikka saimme odottaa omaa vuoroamme kylmässä tuulessa aimo tovin.

Karem odottelee finaalia myös finaaleihin itsensä juosseen Kira-siskon kanssa

Finaalirata oli huomattavasti mutkikkaampi kuin alkuerien rata. Pituutta sillä oli suunnilleen yhtä paljon. Myöhemmin palkintojenjakoa seuratessa kuulimme sekä alkuerä- että finaaliradan olleen tavanomaista pidempiä, joten ei ole ihme, että Karem oli kummankin suorituksensa jälkeen ihan piipussa.

Finaalijuoksu meni erinomaisesti. Karem ei oikonut, juoksi puhtaasti ja jäi vieheelle. Kaikki olisi ollut likimain täydellisesti, ellei poika olisi viimeisten kaarteiden kohdalla juossut kuoppaan. Vaikka loppuun asti selvittiinkin kunnialla, loppulämmittelyjen aikana huomasin Karemin ontuvan melkoisesti. Se heitti jalkaansa sivulle, vältti varaamasta jalalle painoa ja varoi yhtä varvastaan. Lääkärintarkistus osoitti pojan loukanneen varpaansa, mutta vamman laajuus jäi vielä arvaukseksi. Ainakaan ensituntumalta varvas ei tunnu olevan sijoiltaan eikä murtunut. Karem sai kipulääkityksen pariksi päiväksi, ja ensimmäinen apu saatiin heti kisapaikalla injektiona. Reseptiä ei kuitenkaan onneksi tarvinnut hakea, sillä Karem varoi jalkaansa seuraavana päivänä huomattavasti vähemmän ja keskiviikkona se jo juoksi normaalisti. Selvisimme siis säikähdyksellä.

Jo finaaleihin pääseminen oli minulle uskomattoman hieno hetki, mutta todellinen riemu koettiin palkintojenjaossa. 421 pisteellä Karem ansaitsi itselleen kolmannen sijan ja SAn! Hakiessani pokaalia ja kilpailukirjaa olin niin liikuttunut, että jo pelkkä kiitoksen lausuminen palkintojenjakajille ilman äänen värinää vaati yliluonnollista itsehillintää. Automatkalla tuli tiristettyä se kuuluisa ”one manly tear” silkasta ylpeydestä.

Näyttelymenestys on makeaa, mutta nyt kyseessä oli todellinen työvoitto. Tätä varten on treenattu lähtöjä, harjoiteltu canicrossia ja vahvistettu lihaksia. Käyty harjoituksissa. Vahvistettu taistelutahtoa ja viettiä ihan pennusta saakka. Tätä varten on oikeasti tehty hommia. Tietenkään kyse ei ole pelkästä harjoittelusta, sillä ilman synnynnäistä viettiä ja hyvää fyysistä terveyttä sekä otollisia perintötekijöitä ei harjoittelusta ole hyötyä. 

Karem tuskin osaa olla suorituksestaan ylpeä. Sen mielestä on vain tajuttoman hauskaa juosta ja kilpailla ja kisoja seuraavat pari päivää sen kasvoilla karehti tavallista tyytyväisempi koiranhymy.

Komea palkinto kökkönä kännykkäkuvana

Onnittelut myös kilpakumppaneille, erityisesti ylikorkeat urokset voittaneelle Sulolle!