Paremmat päivät

Muutto on viimein takana päin. 

Siinä se nyt seisoo huhtikuun auringossa. Uusi kotimme metsäisellä rinteellä omassa rauhassa. Kaikki tarvittava on lähellä, mutta tarpeeksi kaukana. Vain 30 metrin päästä alkaa umpikujaan päättyvä vanha metsätie, jossa kukaan ei koskaan tule vastaan.

Edellisestä koiran hyökkäyksen kohteeksi joutumisesta on kolme kuukautta. Karem alkaa pikkuhiljaa nauttia lenkeistä. Se on lakannut tuijottamasta jännittyneenä eteen ja malttaa tutkia ja jopa merkkailla. Se ei stressaa Aaroa eikä Aaro stressaa ihan kauheasti sitä. Nadira on ollut elementissään alusta asti.

Kun Hittavainen pääsi ensi kertaa uuteen sisä-Hittavaislandiaansa, se kaivoi heti purut kakkalaatikoistaan, pyöri matoissaan, hyppi ympyrää ja kähisi. 

Olohuone on makuuhuoneen lisäksi toinen täysin remontoiduista huoneista. Kun herään aamuisin, saan henkeä, nenä ei ole tukossa ja vastapäätä sänkyä näkyy metsä. Iltaisin siihen samaan metsään paistaa laskeva aurinko, jota voi katsella makuuhuoneen toisesta ikkunasta. Ja uskokaa tai älkää, vieressä kulkevan kasitien tasainen humina yötä myöden on minusta vain ja ainoastaan rauhoittavaa.

Voi johtua siitä, että ensimmäinen kämppäni sijaitsi lentokentän vierestä. Kukkapurkit tipahtelivat ikkunalaudalta, kun tuttu ja turvallinen "yölento Namibiaan" nousi aina siinä kahden ja kolmen välillä. 

Jahka aita on pystyssä, meille ovat tosiaan koittaneet ne kuuluisat paremmat päivät. 

https://www.youtube.com/watch?v=xI9hFpwFxeg

Viisi vuotta

Kävin tänään Eurajoen kodissani viimeistä kertaa. Kämppä on puunattu luovutuskuntoon ja enää piti irrottaa ovesta "Täällä vartioin minä"- kyltti ja jättää avaimet keittiön pöydälle.

Siinä seisoessani keskellä sitä huonetta, joka viimeiset viisi vuotta on ollut yhdistetty olo- makuuhuoneeni, totesin sen hyvin pieneksi. Loppujen lopuksi 31 neliötä on aika vähän ja kun siitä lohkaisevat oman osansa vessa ja pieni keittiö, eteinen ja tuulikaappi, jää päätilaksi kaiketi suurinpiirtein 20 neliötä. Plus miinus neliöitä.

Noissa neliöissä on kuitenkin koettu kaikenlaista.

Muutin Eurajoelle alunperin 2007, mutta asuin ensin vuokralla suunnilleen vuoden. Syksyllä 2008 ostin kämpän samasta taloyhtiöstä. Aaro oli muuttohetkellä ainoa koirani.  Sanotaan, että joukossa tyhmyys tiivistyy, mutta Aaro oli varsin yksinkertainen ihan ainokaisenakin.

Seuraavana vuonna 2009, suunnilleen pääsiäisen aikoihin, Aaron riemuksi (riesaksi) taloon muutti Karem.

Karem oli rasittava pentu ainoastaan termiittiominaisuuksiensa takia. Kaikessa muussa se oli varsin helppo veikko; oppi nopeasti sisäsiistiksi, ei riehunut sisällä juurikaan ja oppi loppujen lopuksi aika nopeasti talon tavoille.

Saman vuoden syksyllä jouduin heittämään hyvästit elämäni ensimmäiselle pörröpäälle. Sunny tuli meille 1995, minun ollessani 9, ja eli 14,6 vuotta. Se hallitsi laumaa loppuun asti rautaisella otteellaan. Pennuista Sunny ei koskaan välittänyt ja hyväksyi Aaronkin vasta pojan oltua vähän yli vuoden. Karemista se ei koskaan oppinut pitämään.

Se tosin voi johtua siitä, että nopealla Karemilla oli tapana jekuttaa vanhuuden kangistamaa mummoa. Lisäksi se kävi kusella Sunnyn ruokakipossa.

Elimme varsin tavanomaista elämää parisen vuotta.

Alkukeväällä 2010 joku paikallinen vatipää heitti myrkkyä pihaamme. Karem söi sitä ja sairastui pahasti. Se oli kuitenkin sitkeä ja selvisi kahden viikon taistelustaan hengissä. Tapauksesta jäi elinikäiseksi muistoksi tulehdusherkkä suolisto, mutta muuten Karem toipui vajaassa vuodessa täysin.

Myöhemmin samana keväänä saapui Helmi täyttämään Sunnyn taakseen jättämiä suuria saappaita. Helmi oli jo saapuessaan itsetietoinen pieni otus eivätkä vuodet ole vieneet sitä ominaisuutta mihinkään. Helmi on ja pysyy yhä edelleen pomona, vaikka kilpailijoitakin on siunaantunut.

Vuoden 2011 kesällä tutustuin afgaaniprinsessa Mimmiin. Se vietti perheessämme parisen viikkoa hoidossa. En tiedä, missä neiti nykyään asuu. Sen tiedän, että jos saisin nyt valita, en olisi koskaan antanut sen etsiä toista kotia. Olisi se meille mahtunut.

Toisaalta, siinä tapauksessa minä en olisi koskaan tutustunut Hänen Suurruhtinattaruuteensa.

Hänen Suurruhtinattaruutensa tunnetaan tuttavallisemmin Nadirana. Venäläinen aristokraatti saapui suomalaiseen barbaariseen tuppukylään saman vuoden syksyllä. Sitkeästi se yrittää ylläpitää arvokkaita tapojaan edelleen, vaikka välillä lauman miespuoliset sivistymättömät ottavatkin sitä aivoon.

Onneksi Ruhtinattarella on sentään alkeellisella tavalla siedettävääkin seuraa. 2012 elokuussa hän nimittäin osti itselleen adoptiolapsen Virosta. Onhan se aika lähellä Venäjää, ja siksi huomattavasti sivistyneempi paikka kuin Suomi. Siellä on paljon enemmän venäläisiä. Puhutaankin välillä venäjää. Varmasti ruokakin paremman makuista.

Herra Hittavainen, eli Ittis Vaa. Se haisi, tuhosi mattoja, puri sormia eikä tykännyt Nutri Plussasta niinkuin kaikki muut fretit. Sen aluskarvakin oli kullertavaa siinä, missä muiden on kellertävää tai vaaleaa. Kuparinhohtoisena korpiemme soturi sulautuu paremmin maastoon.

Aktiivinen hyperipoika otti Eurajoen metsät pian henkilökohtaiseksi valtakunnakseen, jossa se suoritti kaivantoja, rakensi juoksuhautoja ja luolia ja ajoi pois kissoja. Joskus myös lenkkeilijöitä.

Lukemattomien vastenmielisten irtokoirakohtaamisten, Viholliskoiran ja kaahailevien teinien keskellä ei siis aina ollut pelkästään kurjaa asua. Kesäillat omalla terassilla ovat aina kesäiltoja omalla terassilla. Perinnepioni omassa kukkamaassa on aina hienompi kuin naapurin tyhmät rehut. Ne keltaiset, pitkät ja tielle kaatuvat, joiden sitominen oli syksyisin minun tehtäväni.

Hankkikaa nyt herranjumala joku parempi sitomaan ne tästä lähin. Hankkikaa samalla myös parempi ruohonleikkuri, se vanha on pyhässä yksinkertaisuudessaan paska.

Asumme nyt evakossa vanhemmillani parisen viikkoa. Tilaa on vähän, mutta sopu sijaa antaa. Jos ei paljoa, niin ainakin välttävästi. Kahdessa viikossa, viimeistään kolmessa, minun olisi tarkoitus päästä uuteen talooni luomaan uusia muistikuvia ja räpsimään uusia tasottomia otoksia.

Ne ainoat 3 hyvää kuvaa koko postauksessa ovat muuten muiden käsialaa. Afgaanikuvat räpsi siskoni ja Hittavaisen kuvan nappasi Marika.

Tänään lähtiessäni kämpästäni viimeistä kertaa huomasin vielä tekeväni tutun ravistelurituaalin etuoven kahvalle varmistaakseni, että talvella hiukan jäykkä etuovi meni varmasti kiinni. Karem kun osaa avata huonosti suljetut ovet. Istuessani autossa ja katsellessani ohi viilettävää keskustaa huomasin olevani kaiken järjen vastaisesti vähän haikeilla mielin. Vaikka olen odottanut tätä muuttoa kuin kuuta nousevaa, huomaan kiintyneeni sairaalloisesti niihin seiniin, joita tuijotin aina uudesta kodista haaveillessani.

Olihan Eurajoen kämppäni kaikesta huolimatta ensimmäinen paikka ikinä, jonka lapsuudenkodistani lähdettyäni voin sanoa tunteneeni kodiksi.

Suoristelen nauloja oman talon kuistilla...

Behold the glory, behold the wonder!

What we have made shall not be torn asunder.

Such vast achievement

stone and papyrys

beneath the gaze of Isis and Osiris!

Land of majesty

where the heavens smile,

jewel of history

shining by the Nile!

Vaihdetaan papyrus Halltexiksi ja Niili kasitieksi, niin lähellä ollaan. Remontti on ollut laajempi ja vaatinut enemmän ponnisteluja kuin osasimme kuvitellakaan, mutta pikkuhiljaa asiat alkavat loksahdella kohdilleen. Sisäkatto on valmis, kaksi seinää on tapetoitu, yksi kiinteä kaappi on purettu ja makuuhuoneeseen on saatu jo lattia vaihdettua. Edessä on melkein toinen mokoma hommaa, mutta hiljaa hyvä tulee.

Olen kerännyt valtavaksi iloksenne muutamia kuvia remontin varrelta. Kuvat valmiista talosta esitellään, kun viimeinkin on niiden aika. Näillä näkymin muutan omasta yksiöstäni ensi viikonloppuna ja elän loisena vanhempieni nurkissa yhden viikon ennen muuttoa uusiin tiloihin.

Tällä hetkellä minun työmaani seisoo kiskomassa tapettia olohuoneen kahdesta seinästä. Alunperin tarkoitus oli vain tapetoida päälle, mutta röpelötapetin kuvio näkyisi ikävästi uuden tapetin alta. Niinpä päädyimme nyhtämään tapetin pois. Se tuntuu näiden vuosien aikana iskostuneen takana olevaan lastulevyseinään kuin paiseet ruttopotilaaseen eikä kostuneenakaan tahdo antaa periksi. 

Niille seinille, joille ei tule tapettia, tulee Halltex-levyt. Niissä on tapetti jo valmiina, mikäli kahden levyb väliin jäävä pikku sauma ei haittaa.

Ei haittaa.

Makuuhuoneen taustaseinän tapetit lähtivät irti helpolla ja ennen tapetointia suurin homma olikin maalata levyt valkoisiksi. Päälle laitettu (kallis) tapetti kun on vaaleaa ja ruskea lastulevy olisi voinut kuultaa (KALLIIN!!!!!1) tapetin takaa epämiellyttävästi.

Tuollainen tapetti siihen sitten tulee. Tässä vaiheessa lähipiirini ihmiset saavat varmaan sydänhalvauksen, mutta let's face the fact; on minussa sentään sen verran naista etten vedä koko seinää tylysty mustaksi. Haluan makuuhuoneestani seesteisen valkoisen, joka sisustetaan kylmällä harmaalla, mudan eri sävyillä ja joka saa minut rauhalliseksi. Sisustamisessa en ole vahvojen värien ystävä. Tykkään sellaisesta, jonka olemus on helppo vaihtaa parilla kirkkaammalla tyynynpäällisellä.

Vasemmalla vanha lattia, oikealla uusi. Muovimatto oli selvä valinta; lankkulattian hiominen ja restaurointi tulisi tajuttoman kalliiksi ja kestäisi ikuisuuden, parketti ja korkki eivät kestä koirien kynsiä ja vedellä läyräämistä ja laminaattia ei missään tapauksessa saa laittaa vanhoihin taloihin. Koska ne ovat vanhoja taloja. Koska laminaatti niissä näyttää samalta kuin herttainen mummo pukeutuneena lateksiin.

Minulla on uusilla kämpilläni kolmekin puilla lämpeävää asiaa; makuuhuoneen pieni kamiina, keittiön puuhella (jolla on yllättävän helppo laittaa ruokaa ja lämmittää keittiön käyttövesi. Koska olen sähkön suhteen pihi) ja ulkorakennuksen puusauna. Kahta ensimmäistä lämmitetään melkein aina kun ollaan remontteeraamassa, jälkimmäisen isä ja veli testasivat viime viikolla. Oli kuulemma erinomainen.

 Remontteeraus on rankkaa puuhaa, ja minä sentään en edes pääse paikalle ihan joka päivä. Vanhempani ahertavat paikalla lähes alati, käyvät vain töissä välillä. Olen tästä kiitollisempi kuin osaan koskaan näyttää.

Iltaisin auringon laskiessa varjot heittävät muuten jänniä kuvioita makuuhuoneen päätyseinälle. 

Pimeitä pentuja ja pimeämpiä kasvattajia

Pennun rekisteröinnillä on väliä. On kyseessä sitten fretti tai koira. Frettien kohdalla moinen on erityisen tärkeää, sillä rekisteröimällä pentunsa ja kasvattajanimensä kasvattaja antaa samalla käyttämänsä linjat avoimeen tarkasteluun. Frettien perimässä liikkuu useita sairauksia ja ongelmia, jotka ovat kytköksissä väriin. Vastuuntuntoiset kasvattajat eivät riskivärejä käytä ja ovat muutenkin avoimia kertomaan omista kasvatusvalinnoistaan. Kasvattajapiiri on myös sen verran pieni, että kasvattajien keskinäinen valvonta pelaa erinomaisesti ja jokainen kasvattaja huolehtii omalta osaltaan siitä, että rekisteröidyt kasvattajat varmasti tekevät vastuullisia valintoja ja hoitavat sekä ruokkivat pentueensa asianmukaisesti.

Koirien kohdalla homma ei valitettavasti mene ihan niin. Kennelnimi ei vielä tee kenestäkään vastuuntuntoista kasvattajaa. Toisin kuin frettipiireissä, koirien kohdalla pentueen voi rekisteröidä kuka tahansa, joka teettää puhdasrotuisen pentueen puhdasrotuisista vanhemmista. Rekisteröinti on helppoa ja yllättävän halpaa hommaa jos sitä vertaa kaikkeen muuhun pentueen tuottamaan kustannukseen. Niinpä rekisteröimättä jättämiselle ei yksinkertaisesti ole olemassa mitään hyvää syytä. Lemmikkitasoisenkin pentueen saa rekisteröityä ja ostaja voi tällöin olla melko varma siitä, että saa juuri sitä, mitä haluaa. Koirien kohdalla kennelnimeä tärkeämpää onkin siis katsoa, että pentue on rekisteröity ja täyttää vaaditut tutkimukset (PEVISAan kuuluvat rodut) eikä sukusiitosprosentti ole päässyt liian korkeaksi.

Reskisteröimätöntä rotukoiraa ei ole olemassa. Koiran ja rotukoiran erottavat vain ja ainoastaan paperit. Rekisteröimätön koira on sekarotuinen, koska kukaan ulkopuolinen taho ei voi todistaa sen olevan peräisin niistä vanhemmista ja niistä linjoista, kuin sanotaan. Epäilyksien herätessä kasvattajaa on mahdoton vaatia vastuuseen; jättämällä koiransa rekisteröimättä hän vapauttaa itsensä tutkinnan ulkopuolelle. Häneltä ei voi vaatia polveutumistarkastuksia eikä korvauksia, mikäli pentu on perinnöllisesti sairas.

Jos etsit rekisteröimätöntä koiraa, ota sekarotuinen koira hyvästä yhdistelmästä. Älä maksa "turhasta" ostamalla jotain, mitä ei ole olemassa.

Vastuuntuntoiseen kasvattamiseen kuuluu muutakin kuin pelkkä pentueen rekisteröiminen, mutta koska jokaisella on hyvästä kasvattajasta eri käsitys, objektiivista totuutta on mahdoton sanoa. Itse arvostan kasvattajaa, joka elää kasvattamiensa rotujen kanssa, harrastaa ja jolla on selvä visio siitä, mitä hän pentueelta hakee. Hän ei teetä pentueita jos ei aio jatkaa linjaa ja hän on valmis paitsi etsimään hyvät kodit pennuilleen, myös auttamaan uusia koteja kaikissa esiintulevissa kysymyksissä, pulmissa ja ongelmakohdissa. Hän tutkii mieluummin liikaa kuin liian vähän, osaa tehdä järkeviä valintoja yhdistettävien sukujen suhteen ja tuntee rotunsa. Hänellä on tavoite ja hän pyrkii sitä kohti koirien terveyden ja hyvinvoinnin ehdoilla.

Tukekaa hyviä kasvattajia, oli laji mikä tahansa. Tukekaa rekisteröityjä pentuja, avoimuutta ja vastuuntuntoa. Älkää ruokkiko omasta pussistanne leväperäisyyttä ja rahanhimoa.

Into Glory Ride

Viime aikoina on ollut niin kylmä, että ahteri jäätyy jo pelkästä ulkoilun ajatuksesta. Hittavainen on pysytellyt visusti vilteissään ja koirat riehuvat sisällä, koska ulkona jäätyy tassut. Olen joka päivä yrittänyt "juoksuttaa" niitä tuossa pihalla sen verran, että minimiliikuntavaatimus täyttyy, koska lenkkeilystä ei tässä säässä ole iloa. Siinä missä muut vetävät edessä kuin höyryveturit päästökseen nopeasti kotiin on Karem ilmeisesti pyhästi sitä mieltä, että kaikki toivo on jo menetetty ja kannattaa vaan jäädä seisomaan aloilleen kunnes armelias kuolo korjaa. 

Kylmästä viis, uutiset ovat kuitenkin uunituoreita ja höyryäviä.

Olen hieman yli vuoden verran etsinyt aktiivisesti asuntoa. Koska budjettini on pieni, olen kiertänyt mitä erikoisemmissa mörskissä menettämässä toivoni ja pettymässä. Ihan sattumalta syksyn alkumetreillä yksi sukulaisistani kuitenkin soitti ja kysyi, olenko huomannut yhden toisen sukulaisen myyvän asuntoa. 

Tämä asunto on siis vanha, HYVIN VANHA, pieni mummonmökki, klassisesti punainen ja perunamaakin löytyy. Tai ainakin kasvimaa. Saa sinne varmaan perunoita jos haluaa. Vaikka tupa on vanha kuin taivas ja näyttää siltä sekä sisältä että ulkoa, ensimmäisen kerran pihaan astuessani minulle tuli kuitenkin SE TUNNE. Se, mikä tulee kun saavut kotiin.

Minun ja muuton välissä on kuitenkin ollut yksi jos toinenkin pulma. Ennen joulua meinasin viskata kirveen kaivoon, mutta onneksi se oli niin leveä, ettei mahtunut. Joku asia tuntui kerrankin menevän niinkuin piti ja nyt pääsemmekin siihen varsinaiseen uutiseen.

Eurajoen irtokoirat ovat jäämässä taakse. Hyvästi, kyttäävät naapurit, puskista singahtelevat räköttäjät, stressi ja lasinsirut joka tiellä perjantain jälkeen. Hyvästi nuorten miesten traktoriralli. Tervetuloa oam rauha, oma piha, oma tupa ja oma puusauna.

Joo'o. Puusauna.

Muutto on edessä jahka likakaivoremontti saadaan toteutettua. Pakkaset kun alkoivat juuri sopivasti tehdäkseen siitä mahdotonta. Tässä vaiheessa jaksan kuitenkin vielä odottaa. Ainakin hetken. 

Joskus alkusyksystä nappasin kyseisen kuvan. Tuo oikealla puolella näkyvä tönö on päätönö, johon menen asumaan. Taaempana näkyvä on ulkorakennus puuliitereineen, saunoineen ja ulkohuusseineen. Ulkohuussia saa käyttää sillä ehdolla, että siivoaa itse omat jätteensä. Minä en sitä tee.

Olemme käyneet siivoilemassa ja lämmittelemässä parin viime viikon aikana. Työtä on vielä melkoisesti, mutta olemme hyvässä alussa. Minä ja apuna häärivät vanhempani siis. Viime kerralla siivouksessa olivat mukana myös koirat. Aaro toimi kipinämikkona keittiön puuhellan ääressä, Karem piti vahtia ikkunoilla ja Nadira yritti valaista paikan ruhtinaallisella arvokkuudellaan. 

On raskasta olla niin kaunis koko ajan. Onneksi paikan päälle oli jätetty vanha sohva. Kun sille heitti pari tyynyä, kävi se juuri ja juuri makuupaikaksi. Pari ekaa tuntia hänen kuninkaallinen korkeutensa jaksoi pitää päänsä ylhäällä ja katsella arvostavasti meitä alhaisempia elämänmuotoja. Sen jälkeen piti ottaa muutaman tunnin kauneusunet.

*Olen ihan oikeasti pahoillani kaikkien niiden puolesta, jotka klikkasivat sitä aiempaa linkkiä. Oli pakko.

Tulevan talven lumia

Blogin ulkoasu on kokenut radikaalin muutoksen parempaan suuntaan. Ulkoasun värityksestä ja lineartista vastaa Saija Ketola, lahjakas taiteilijaystäväni. Minä tarjosin Saijalle luonnokset, jotka hän tussasi ja väritti ja asetteli sitten banneriksi.

Muutoksia on luvassa muuallekin kuin ulkoasuun, mutta kerron niistä enemmän seuraavassa postauksessa valokuvien kera.

Saijan voi tavoittaa:

Facebookista
Deviant Artista