Siitä on tovi, kun olen kirjoitellut. Kesä oli, kesä meni, nyt on syksy. Vihaan syksyä. Se on vastenmielinen vuodenaika jonka yli voitaisiin skipata suoraan talveen ja jouluun. Toki tässä syksyssä on ollut hyvääkin, mutta säät ovat paskoja siitä huolimatta.
En kuitenkaan kirjoita syksystä. En siitä, miten tassuja saa kuivata joka lenkin jälkeen ja silti joka puolella kämpässä on kuraa. En siitä, miten Karemin on pakko syödä jokainen epäilyttävä lima ulkoa ja saada joka syksy ainakin pari kivaa ripulia. Ihan vaan huvin ja urheilun vuoksi.
En kirjoita edes siitä, miten irtokoiratilanne kärjistyi ensimmäiseen kunnon hyökkäykseen. Totean vain, että olemme edelleen yhtenä kappaleena kaikki, Karem tosin palasi erittäin hyvässä remmikäytösopiskelussaan rytinällä takaisin alkuun,
Kirjoitan koirien kodinvaihdosta, eläimeen sitoutumisesta ja siitä, miten olen taas kerran menettänyt uskoni koiranomistajiin.
Olen niitä ihmisiä, jotka ottavat koiran saattaakseen sen jonain päivänä hautaan. Minulle on turha vikistä ajanpuutteesta, muuttuneesta elämäntilanteesta tai lapsien saamisesta. Monessa tapauksessa minulle on turha vikistä allergiastakaan, ellei kyseessä ole vakava sellainen. Suosikki-inhokkini on kuitenkin muuttunut elämäntilaanne ja ajanpuute.
Suurin osa aikuisista suomalaisista tuntuu olevan aivan täysin kykenemätön elämänsä suunnitteluun edes parin vuoden päähän. Koiria otetaan ja niistä luovutaan uuden työpaikan, muuton tai lapsien takia. Tai, ihan muuten vain. Joskus jopa tehdään vaihtokauppoja ja annetaan toinen eläin pois ja otetaan toinen tilalle. Tämä on kuvottavaa ja osoittaa jonkinlaista täydellistä empatiakyvyttömyyttä. Koira tulisi ottaa perheenjäseneksi, ja sellaisena sitä tulisi kohdella. Sen tulisi voida luottaa siihen, että sillä on pysyvä koti.
Itse asiassa, niinhän se luottaakin. Se tekee kaikesta vielä kauheampaa. Hylätty koira ei ymmärrä, miksi ympärillä on äkkiä vieraita ihmisiä ja vieras paikka. Sille ei voi selittää "olet täällä, koska perheesi mielestä sinut voi panna syrjään". Onneksi moni koira on kykenevä kiintymään uuteenkin perheeseensä entisen lailla. Jälkiä kodinvaihtaminen silti usein jättää.
Edellisviikolla oli eläintenviikko. Sen nimikkoeläimenä oli tänä vuonna kissa ja tuttu keskustelu kesäkissan jättämisestä mökeille roihusi taas hetken aikaa. Hyvä niin, kunhan asiasta keskustellaan aikuisten oikeasti eikä levitellä tekopyhänä paskasti kirjoitettuja kiertoviestejä. Jonkinlaisena kesäkissailmiönä pidän nykyajan koiranpitokulttuuriakin. Koira ostetaan sitoutumatta, sillä ajatuksella, että kyllähän sen voi antaa pois kun tilanne ei enää ole otollinen. Päätöksiä tehdessä ei mietitä, mikä on koiran osuus. Mikä olisi koiran kannalta parasta. Kaikki mulle heti nyt. Koira voi jäädä.
Tällä hetkellä olen vitutuksesta violettinen yhden minulle läheisen koiran kohtalosta. Olen vihainen, aivan siihen pisteeseen asti, että harkitsen ottavani asiasta yhteyttä asianomaisiin. Yritän kuitenkin hillitä itseni, sillä teksti olisi äärimmäisen rumaa eikä se luultavasti hyödyttäisi koiraa mitenkään. Eivät koirastaan luopuvat ihmiset muuta käsitystään haukkuja kuullessaan.
Kenties se on ihan hyväkin. Tuollaisille ihmisille koiraa ei olisi pitänyt jahkautua alkujaankaan. Valitettavasti jotkut ihmiset ovat erinomaisia valehtelijoita.
En aio laittaa viestiin yhtäkään kuvaa. Olkoon se ulkoasultaan yhtä kurja kuin sisällöltään. Kurjuus sitä paitsi pukee syksyä.
keskiviikko 9. lokakuuta 2013
tiistai 9. heinäkuuta 2013
Kesäeläimet
Kuten kaikki blondit, myös Nadira rakastaa kenkiä. |
Esittelyssä koko komea naskalihampaisto. |
Sie olla vampyyri. |
Joskus silloin tällöin Karemkin on paikallaan. |
Joku on trimmauksen tarpeessa. |
Joskus elämä on pehmeää ruohoa ja valkoapiloita. |
Karemin ensi viikonlopun kisat jäävät juoksematta. Poika loukkasi viime viikolla polvensa ja varpaansa ja varvas on edelleen turvoksissa. Ontuminen on vähentynyt, varvas liikkuu muiden mukana ja epäilen turvotuksen johtuvan nivelnesteestä. Siitä huolimatta en ota riskiä; jalka-asioiden kanssa ei voi olla liian varovainen. Ehdimme kisata myöhemminkin. Nyt on tärkeintä saada jalka nopeasti kuntoon ja välttää liikaa riehumista. Helpommin sanottu kuin tehty...
Hittavainen sai Eurajoen kämpilleni Ferret Nationin. Samalla siirsin sisällä olleen Hoppity Habitatin kokonaan vara- ja matkustushäkiksi. Kesällä en tarvitse sisätiloihin vakituista häkkiä. Järjestely näyttää sopivan sekä mukelolle että keuhkoilleni oikein mukavasti.
"Hiukan purua tonne alas potkin. Tuli heti kotosampi olo. Emmää niitä näe täältä ylhäältä, mutta mulla on heti sellanen rauhallisempi fiilis kun mää tiedän, että ne on siellä lattialla." |
Pentukuume vaivaa. Sekä koirien että frettien suhteen. Luojan kiitos suunnitelmat on kuitenkin lyöty lukkoon jo pidemmälle asti koirarintamalla eikä frettienkään suhteen ole mikään kiire. Hittavainen tuntuu viihtyvän omissa oloissaan ulkotarhassaan touhuillen, kunhan se pääsee aika ajoin lenkille ja sylihoitoon sisälle. Tuskin se osaa edes kaivata kaveria juuri nyt.
Sitä paitsi Hittis ei tahdo jakaa lohitahnaa ja mansikoita ihan kenen tahansa kanssa. Tulokkaan pitää täyttää vaativat laatukriteerit. Sellaisia näätiä ei joka nurkan takaa löydy.
torstai 4. heinäkuuta 2013
Erittäin Hyvin menee
Nimittäin näyttelyrintamalla. Ja koska Erittäin Hyvä on sama kuin "tässä lämmintä kättä, menkää kotiinne häpeämään", niin onhan se harmittanut aivan tajuttomasti. Toisaalta taas, tuomarit ovat hekin vain ihmisiä mielipiteineen, joten ei heitetä pyyhettä kaivoon.
Takana ovat nyt Jämsän, Mynämäen, Rauman, Tuurin ja Oriveden näyttelyt, ja kaikista on takana EH. Tulokset eivät siis päätä huimaa, mutta erityisesti Sarin kanssa toteutetut näyttelyreissut Mynämäki-Jämsä ja Tuuri-Orivesi ovat olleet rautaa. Mynämäki-Jämsä viikonloppuna mukana loikki myös Yasmin, ja kävipä Yasmin Raumallakin.
Mynämäki-Jämsä viikonlopuksi siirryin vinttikoirineni jo perjantaina Sarin kämpille Turkuun. Suuri, valoisa rivitaloasunto mukavine pihoineen herätti taas muutonkaipuun itsessäkin. Asiaa ei auttanut, että mulahdimme heti lenkille ja pienen metsäryteikön jälkeen edessä aukeni pari kilometriä silkkaa peltoa. Hihnat irti ja koirat matkaan. Vaikka vanhempien pihalla saakin rällätä vapaana koko kesän, aava aitaamaton laakea sai Karemin ja Nadiran alkukantaisen riemun valtaan. Kumpikin pinkoi menemään kuin ei olisi koskaan vapaana juossutkaan. Luonnollisesti kiinniottamisvaiheessa Nadira päätto taas osoittaa olevansa vittumainen kusipää ja juoksi kieli pitkänä tiehensä. Kiroiltuani ääneen niin että joen toisella puolella kalastamassa ollut lapsiperhe punoitti korviaan myöden ja saatuani vihaista palautetta lenkkeilijältä (täysin ansaittua tässä tapauksessa) sain teiniprinsessan kiinni ja vetäydyimme Sarin ja avopuolisonsa kämpille laittamaan Nadiraa näyttelykuntoon.
Kuten allaolevasta kuvasta voi päätellä, se oli kauheaa se.
Meidän oli tarkoitus pitää lauantai-iltana SERTijuhlat, mutta koska SERTEjä ei tipahdellut, päätimme muuttaa juhlat ERittäin Hyviksi iltakemuiksi. Yasmin, Ville ja muutama Sarin ja Jannen yhteinen tuttu ja sukulainen saapuivat seuraksemme ja ilta meni taas rattoisissa merkeissä grillaillen, Euroviisuja katsellen ja koirista jutellen. Nukkumaan mentiin taas liian myöhään ja aamulla Jämsää varten herätessä meinasi tulla itku. Pääsimme kuitenkin liikkeelle ajallaan ja nappasimme alkumatkasta Yasminin kyytiin.
Takana ovat nyt Jämsän, Mynämäen, Rauman, Tuurin ja Oriveden näyttelyt, ja kaikista on takana EH. Tulokset eivät siis päätä huimaa, mutta erityisesti Sarin kanssa toteutetut näyttelyreissut Mynämäki-Jämsä ja Tuuri-Orivesi ovat olleet rautaa. Mynämäki-Jämsä viikonloppuna mukana loikki myös Yasmin, ja kävipä Yasmin Raumallakin.
Mynämäki-Jämsä viikonlopuksi siirryin vinttikoirineni jo perjantaina Sarin kämpille Turkuun. Suuri, valoisa rivitaloasunto mukavine pihoineen herätti taas muutonkaipuun itsessäkin. Asiaa ei auttanut, että mulahdimme heti lenkille ja pienen metsäryteikön jälkeen edessä aukeni pari kilometriä silkkaa peltoa. Hihnat irti ja koirat matkaan. Vaikka vanhempien pihalla saakin rällätä vapaana koko kesän, aava aitaamaton laakea sai Karemin ja Nadiran alkukantaisen riemun valtaan. Kumpikin pinkoi menemään kuin ei olisi koskaan vapaana juossutkaan. Luonnollisesti kiinniottamisvaiheessa Nadira päätto taas osoittaa olevansa vittumainen kusipää ja juoksi kieli pitkänä tiehensä. Kiroiltuani ääneen niin että joen toisella puolella kalastamassa ollut lapsiperhe punoitti korviaan myöden ja saatuani vihaista palautetta lenkkeilijältä (täysin ansaittua tässä tapauksessa) sain teiniprinsessan kiinni ja vetäydyimme Sarin ja avopuolisonsa kämpille laittamaan Nadiraa näyttelykuntoon.
Kuten allaolevasta kuvasta voi päätellä, se oli kauheaa se.
Nadiran mielestä pelkkä multainen pelto ei ollut tarpeeksi, vaan välillä käytiin Sole-whippetin kanssa juhlimassa elämää joessa asti. |
Noin 4 tuntia, jätesäkillinen kaisloja ja kymmeniä litroja kuraista vettä myöhemmin meillä oli kuitenkin ihan nätti afgaanineiti odottamassa seuraavan päivän kisaamista. Ilta jatkui pienten grillibileiden merkeissä aivan liian myöhään ja aamulla lähdimme silmät ristissä Mynämäelle. Sää suosi ja paikalle saavuttuamme Yasminkin saapui tukijoukkoineen. Yasmin esitti Nadin kehässä kokenein ottein, mutta Hänen Kuninkaallinen Korkeutensa ei digannut hiekka-alustaa ja aurinkokin oli liian kuuma ja tuomari katsoi pahasti ja en muuten todellakaan aio seisoa tässä töllisteltävänä jos kaikki toljottaa.
EH.
No, ei siinä mitään.
Sarin ja Solen vuoroa siirryimme odottelemaan vipukkakehän vierelle. Heitäkään ei onni suosinut, sillä SERTi meni jälleen nenän edestä.
Odotellessa tuli kuitenkin taas todistettua se näyttelyharrastuksen mukava puoli; kaiken sen kilpailun takana on myös ihan rehtiä yhteisöllistä kannustushenkeä. Tarkkaavainen kehän katselu taukosi, kun etuoikealta kajahti ilmoille riemukas "ME OLTIIN ROTUNSA PARAS! SAA TAPUTTAA!" Punakeltainen ruusuke toisessa ja ylpeän koiran hihna toisessa kädessä viereisestä kehästä loikkiva nainen aikaansai valtavan naurunremakan ja aplodit. Rotuun ja kehään katsomatta kaikki lähellä olijat jakoivat hetken ajan vilpittömästi sen onnentunteen, joka nappiin menneestä suorituksesta syntyy.
Mietteliäs Karem kuikuilee heinikkoon. |
Kukkaispoika. |
Karemistakin saatiin napattua kunnon seisotuskuva. Kasvattajan kanssa Karem ei uskalla venkoilla seisotuksessa vaan tönöttää nätisti. |
Jämsän järjestelyt olivat sanalla sanoen surkeat. Keskiverron ruumiin painoinen vanha näyttelyteltta oli varsin mukavaa raahata sen perunapeltoa muistuttavan hietikon lävitse, joka oli valittu parkkipaikaksi. Varsinainen näyttely oli pykätty vanhalle raviradalle. Portit olivat liian kapeita, kehät olivat ahtaita ja telttoja varten varattu ruohokenttä keskellä ravirataa oli kedottunut ja siellä kasvoi polven korkuisia heiniä. Viereisen leirin afgaanilta löytyi silmäkulmasta tuore punkki.
Mahtavaa.
EH tuli kotiin tältäkin reissulta ja koska järjestelyjen takia pinna oli kireänä jo alkuunsa, ei mieli tästä ainakaan kohentunut. Kotimatkalla ahdoimme naamamme täyteen Hesburgermättöä, haukuimme kunnon näyttelyharrastajahengessä tuomarin ja punoimme uusia matkasuunnitelmia.
Tuuri-Orivesi oli edessä heti kesäloman alettua. Kuten Jämsä-Myniksellekin, myös tänne suuntasimme yhdessä Sarin kanssa. Yövyimme edeltävän yön minun kämpilläni ja starttasimme automme viiden maissa. Vanhan kunnon Vesa oli järjestänyt näyttelypaikaksi ihan kelvon sorakentän. Parista trombista huolimatta päivä oli varsin mukava, vaikka menestys jäi taas kummaltakin saamatta.
Kieli keskellä suuta... |
Oheistoiminta oli taas kuitenkin kaiken sen matkustelun arvoista. Sari oli spotannut jo ajoissa meille aivan mahtavan yöpymispaikan; Tuurin vanhalla juna-asemalla on muutaman vaunun mittainen juna, joka on muutettu yöpymispaikaksi. Yhdeltä yöltä koko lysti maksoi vain 25 euroa/ihminen ja 5 euroa/koira. Vanhan junavaunun tenho oli vastustamaton ja tasokkaasta yöpymispaikasta olisi voinut maksaa enemmänkin. Ruoat ja juomat joutui kustantamaan itse, mutta miljöö oli hurmaava. Yhteisessä ravintolavaunussa vaihdoimme myös kuulumisia parin muun Tuurissa olleen nättelyharrastajan kanssa.
Oriveden kehät alkoivat sen verran myöhään, että saimme levätä ihan kunnolla ennen lähtöä. Edellisiltana olimme käyneet vaeltelemassa Keskisen Kyläkaupassa ja sen lähettyvillä sekä koirien kanssa että ilman, ja uni tuli kyllä tarpeeseen.
Orivesden näyttelypaikka oli hajanaisuudestaan huolimatta ihan mukava ja kehän laidalla tuli tutustuttua uusiin ihmisiinkin. Tulokset eivät tällä(kään) kertaa saaneet aikaan kuin hampaiden kiristelyä, mutta kehän laidalla auringonvarjon alla oli mukava seurailla kehien edistymistä. Kotiinpalatessa kävimme taas Hesburgerissa lohturuokailemassa. Kaupanpäällisiksi sain laastarin vasemman käden keskisormeeni, johon koko viikonlopun rahdeista katkeroitunut kärrymme viilsi inhottavan haavan. Näytteluharrastus on veristä puuhaa.
Tänä kesänä meillä on Sarin kanssa vielä yksi yhteinen reissu: Joensuun kolmepäiväiset koirapippalot. Niitä odotellessa ehditään vielä visiteerata Honkajoella ja Porissakin, ja mikäli Karem saa varpaansa paranemaan (pojalla on kova into teloa itsensä aina juuri ennen kisoja) päästään tänä kesänä maastoilemaankin.
Jos luit tänne asti, ansaitset karkin. Osta itsellesi seuraavalla kerralla kaupasta. Ja nauti kesästä, koska kolmen kuukauden päästä on taas pimeää, kosteaa ja kylmää. Perkele.
Herpderp perhekuva talouden taulapäistä. |
sunnuntai 16. kesäkuuta 2013
Korpikuusen kannon alla...
...on Hittavaisen kolo. Siellä on koti ja siellä on peti ja näädällä pehmoinen olo. Paitsi, että kyseessä on kokonainen mänty, ei korpikuusen kanto.
Viime keväänä sairastuin oletettavasti työperäisesti ja siitä lähtien hengityselimistöni on toiminut kuin 50-vuotias kyläpoliisi; ihan täysin tarpeellisin homma suoritetaan silleen jotenkuten, muuten lähinnä häröillään ympäriinsä aurinkolasit otsalla ja suljetaan silmät kaikelta ylimääräiseltä. Lukuunottamatta parin viikon parempaa jaksoa loppukeväästä en ole kyennyt edes lenkkeilemään kuin kävellen ja pari kilometriä kerrallaan. Saan hengitysoireita melkein kaikesta mahdollisesta siitepölystä koiriin, mutta erityisen paljon sain keväällä oireita Hittavaisesta.
Seuraavissa postauksissa käsiteelläänkin sitten kevään ja alkukesän näyttelyt, joiden tulossaalis on jäänyt äärettömän heikoksi. Vaikka aina sanonkin, etteivät näyttelyt ole haudanvakava asia, EH-putki ERInomaisen arvoiselle koiralle on omiaan viemään maun hetkeksi koko näyttelyharrastuksesta.
Hittavainen kehitteli itselleen salskeiden frettinuorukaisten tapaan kiiman tuossa loppukeväästä. Raadonhajuinen ja alati merkkaileva Hittavainen aiheutti hankkimastani ilmanpuhdistimsesta ja hajunpoistajasta huolimatta minulle jatkuvia akuuttia tukehtumisen tunnetta ja yskimistä, joten poikaan tällättiin toukokuun toinen päivä implantti. Implantin vaikutus alkaa asteittain ja ottaa yleensä aikaa ja koska minun oli sairaudeltani mahdoton paitsi hengittää samassa tilassa, myös lenkkeillä yliaktiivisen hybridihormonihirviön kanssa tarpeeksi, päädyimme Helin kanssa hoitoratkaisuun. Hittavainen matkusti Espooseen hoidettavaksi siksi aikaa, että minun pahin kauteni menisi ohitse ja Hittavaisen implantti alkaisi viimein vaikuttaa.
Hittavaisen hoidon aikana oloni parantuikin muutaman viikon sisällä kohtuullisesti. Parin viikon levon jälkeen olin kykenevä aloittamaan isän alkuun laittaman Operaatio Haisunäädän.
Operaatio Haisunäätä, eli Hittavaisen ulkotarha Luvialle vanhempien pihalle toteutettiin vanhalla supikoirahäkillä. Ostin häkin melkein-naapurilta 20-euron pilkkahintaan. Mitoiltaan häkki on 1,07m leveä ja 2,40m pitkä, plus kaksi pientä parvea häkin kummassakin päässä. Tilaa on siis ihan kelvosti yhdelle näädälle ja miksei parillekin näädälle (eläinsuojelulaki asettaa minimiksi 1 neliön per fretti, joka tosin on oman kokemukseni mukaan aivan liian vähän tarhalle). Päivittäiset lenkit kuuluvat luonnollisesti elämään yhä edelleen.
Pohjamateriaalija häkissä on hiekka ja sen päällä purua. Purua ei yleensä suositella alusmateriaaliksi mahdollisten hengitystieongelmien takia, mutta Hittavaisen häkin puru ei ole eläinkauppapurujen tapaan hienoa ja pölyävää vaan melko suurta ja kosteaa. Lisäksi ulkona ilmankosteus estää purua pölisemästä. Häkin sisustus on toteutettu niin pitkälle luonnonmateriaaleilla kuin mahdollista, lukuunottamatta kovia pahviputkia. Putket kestävät sadettakin ihan kelvosti ja kun ne menevät rikki, ne on helppo korvata uusilla.
Kesäkuun 10. päivä Hittavainen palasi luokseni huomattavasti vähemmän haisevaisena kuin lähtiessään ja heti sitä seuraavana päivänä se muuttu asumaan ulkotarhaansa. Nyt tarhassa on asuttu n. viikko ja Hittavainen vaikuttaa hyvin tyytyväiseltä. Sillä on kaiveltavaa ja tekemistä ja tarha sijaitsee lähellä takapihan isoa terassia. Hittavaisen ei siis tarvitse olla yksin. Koirat tuppaavat aina ulkoillessaan moikkailemaan Hittavaista häkin ritilöiden lävitse ja jopa Karem antaa Hittavaisen olla rauhassa melko hyvin. Öiksi Hittavainen on vielä tullut sisälle koppaansa nukkumaan, mutta jahka lämpötilat vähän nousevat, se voi olla ulkona ympärivuorokautisesti. Osa viikosta vietetään Eurajoella omassa kämpässä, jossa Hittavainen saa edelleen nauttia myös sisäfretin elämästä. Hittavainen on kuitenkin luonteeltaan melko itsenäinen ja omassa tarhassa rällääminen on sen mielestä selvästi mukavaa puuhaa.
Oheen on lätätty vaihteleva määrä kuvia Hittavaisen uudesta asumuksesta. Sekä minun huonontuneen terveydentilani että Hittavaisen aktiivisuuden takia ulkotarha on ollut suorastaan pelastus. Voin viettää kesän Luvialla pitkälti raikkaassa ulkoilmassa ja levätä ja Hittavaisella on oma alueensa, jossa se saa toteuttaa näätäisää itseään kaikessa rauhassa. Kaikki ovat tyytyväisiä.
Kuva on napattu Hittavaisen häkin olohuonepuolen parvelta. Ruoka lätätään yleensä parvelle ihan vain, jotta Hittavainen joutuu kiipeilemään saadakseen sen. |
Olohuone ulkoa päin kuvattuna. |
Hittavaisen näkökulma, kun poika marssii kauniina aamuna olohuoneeseensa. Edessä näkyvä kivi on osoittautunut mielellääksi paikaksi tarkkailla terassin tapahtumia. |
Köysiä Hittavainen ei ainakaan vielä osaa hyödyntää leikkiessään, mutta niitä käytetään apuna kiipeillessä parvelle. |
Putkia, joihin tungen lisää purua aina silloin tällöin. Hittavaisella menee aina tovi kaivella putket auki. |
torstai 9. toukokuuta 2013
Halpa henkivakuutus
Kun olin vielä naskali,
lapsuudenkotini naapurissa asui Otto-niminen sekarotuinen pystykorva.
Otto näytti erehdyttävästi Hopeanuoli-animen Rikiltä ja kenties
siksi minä aina salaa ihastelin sitä aidan yli.
Toisin kuin ulkonäkökaimansa, Otto
oli hyvin ystävällinen koira. Se oli myös hyvin tottelevainen
koira ja ulkoili lähes poikkeuksetta vapaana. Emäntä työnsi
lastenvaunuja, isäntä käveli vieressä ja Otto tepsutteli vapaana
pientareen puolella. Se ei koskaan lähtenyt mihinkään ilman lupaa,
ei edes riistan perään. Silloin kun Ottoa sai luvan tervehtiä, se
otti poikkeuksetta kaikki vastaan rauhallisen sydämellisesti. Siinä
oli vanhan koiran karismaa, vaikkei se vielä eläkepäiviään
viettänytkään.
Syy sille, miksi muistan Oton niin
selvästi, ei ikävä kyllä ole sen ystävällisyys. Ei edes sen
huomiotaherättävän kaunis ulkomuoto. Ikävä kyllä minä muistan
Oton, koska se on avainasemassa yhdessä elämäni voimakkaimmista ja
mieleenpainuvimmista ikävistä muistikuvista.
Kesät olivat aina aurinkoisia ja
loputtoman pitkiä, kun olin pieni. Kesäloman ja kouluunmenon
välillä oli pieni ikuisuus. Puut olivat jotenkin vehreämpiä ja
taivas sinisempi kuin nykyään. Sinä päivänä aurinko oli
paistanut aamusta asti ja tuohon aikaan asfaltoimaton lähiön läpi
kulkeva hiekkatie tomusi kevyimpienkin jalkojen alla. Oli lämmin ja
minä leikin etupihalla yksikseni. En muista mitä, mutta jotain
äärimmäisen kekseliästä eittämättä. Otto ja omistajansa
asuivat melkein meitä vastapäätä ja näin, kun emäntä lähti
lastenvaunuineen lenkille. Otto meni tavalliseen tapaansa vaunujen
vierellä hairahtumatta kertaakaan luvattoman pitkälle. Se ei
vaatinut edes sanoja. Se vaan tiesi paikkansa. Jaksan yhä edelleen
ihastella sitä koulutuksen työvoittoa.
Meidän pihallemme saattoi selkeänä
päivänä kuulla hyvin vajaan kilometrin päässä kulkevan
pistotien ja siihen yhdistyvän 8-tien äänet. Sen autojen vaimean
surinan. Minut leikeistäni havahduttanut ääni oli kuitenkin niin
voimakas, että minun on edelleen vaikea uskoa sen kuuluneen lähes
kilometrin päästä. Vaikka minun on näin monen vuoden päästä
vaikea muistaa näkemääni, korvissani minä kuulen edelleen kaiken,
mitä silloinkin. Olisin mieluummin kuulematta.
Muistan auton jarrujen kirskunnan.
Sellaisen, mitä kuulee aina elokuvissa. Luultavasti kuvittelen
niiden kirskuneen pidempään, kuin mitä ne todellisuudessa
kirskuivat, koska se silloin se tuntui ikuisuudelta. Jarrujen ääntä
seurasi voimakas, kylmä, kumea ”KLONK”. Ontto ja tyhjä,
pahaenteinen ääni, joka tulee kun jokin iskee voimalla vasten
peltiä.
Sitä seurasi huuto. Hyytävä,
tyhjällä hiekkatiellä kaikuva, katkeamaton valittava huuto. Se
jatkui varmaan viisi minuuttia, ennen kuin muuttui katkonaiseksi
ulahteluksi. Se kuului niin selvästi, että olisin voinut vannoa sen
tulleen ihan läheltä.
Vähän huudon alkamisen jälkeen Oton
pihasta peruutti kovalla kiireellä pakettiauto. Kuiva hiekka tomusi
sen renkaissa auton kiirehtiessä kovaa vauhtia pois. Äänestä ei
voi erehtyä. Vaikkei olisi koskaan kuullut, kun eläin jää auton
alle, sen äänen tunnistaa kyllä sen kuullessaan. Sitä ei myöskään
unohda. Ei ikävä kyllä vaikka yrittäisikin.
Pakettiauto palasi hetken kuluttua
paljon lähtöään rauhallisemmin. Se toi mukanaan isännän,
isommat lapset ja lastenvaunut, mutta ei Ottoa eikä emäntää.
Otto ei palannut myöhemminkään. Se
ei tullut koskaan takaisin.
Ennen kaikkea näin kevään tullen ja
myöhemmin kesäisin sitä näkee monia vapaana olevia koiria (täällä
Eurajoella niitä nyt näkee muinakin vuodenaikoja ihan tarpeeksi).
Jaksan aina miettiä, miksi sitä koiraa on pidettävä vapaana
autotien lähellä lenkkeillessä, kun sen on kuitenkin pysyteltävä
siinä ihmisen vieressä. Onko kyse halusta pröystäillä koiran
kyvyillä? Ylpeillä omilla koirankoulutustaidoilla? Jos koira ei saa
erkaantua kauemmaksi kuin se hihnassa erkaantuisi, kuten se ei lain
mukaan saakaan tehdä yleisillä pyöräteillä ja taajama-alueilla,
miksi sitä ei suoraan voi laittaa hihnaan? Kuinka moni koira jää
auton alle, koska omistajan on välttämättä pidettävä sitä
vapaana, koska ”ei se mihinkään lähde”?
Oton emäntä kertoi joskus myöhemmin,
että auto oli töytäissyt Ottoa lantioon. Ei armeliaasti päähän,
ei keskivartaloon, vaan lantioon. Se oli huutanut koko matkan
eläinlääkärille, jossa sen tila todettiin toivottomaksi ja se sai
armopiikin. Otto oli koira, joka ei koskaan lähtenyt viereltä. Ei
koskaan, paitsi sen yhden kohtalokkaan kerran nähdessään pistotien
toisella puolella tutun ihmisen.
Yksi kerta riittää. Maailma on täynnä
koiria, jotka ”eivät koskaan lähde pihasta” tai ”kulkevat
aina nätisti vierellä ilman hihnaa”. Maailma on täynnä ihmisiä,
jotka syyttävät itseään ja näkevät unissaan oman parhaan
ystävänsä ruhjoontuvan lähestyvän auton renkaiden alle. Kuulevat
sen lohduttoman, kylmän, onton äänen. KLONK. Sitä ei kuulemma saa
pyyhittyä mielestään. Ikinä. Sen näkee unissaan, ja joka kerta
sitä yrittää estää tapahtumasta ikinä siinä onnistumatta.
Minä en ole koskaan ulkoiluttanut
koiriani vapaana lähellä autoteitä. Minä en halua ikinä enää
kuulla sitä kauheaa ääntä, en varsinkaan omien koirieni kohdalla.
Yksikään eläin ei koskaan ole 100% varma, ja se 99% vaatii sekin
kovan työn. Ikävä kyllä auton alle jäämiseen riittää se 1
kohtalokas jäljelle jäävä prosentti.
Nautitaan siis tulevasta keväästä ja
kesästä turvallisesti ja säästetään sydänsuruilta niin
autoilijat kuin itsemmekin. Pidetään koirat kiinni autoteiden
lähettyvillä. Vapaana sivulla kulkeva koira on hieno asia vaikkapa
tokokentillä tai metsätiellä, autoteiden vieressä hihna on koiran
halvin henkivakuutus.
lauantai 4. toukokuuta 2013
W-H ry:n Maastomestaruus 2013
Herätys 4.25. Autoon 4.50. Matkaan
Porintien motellilta 5.30 Marikan ja Joonaksen kanssa. Autossa
pilkkii ihmisten lisäksi neljä whippettiä, joista yksi on Karem.
Suuntana on Mustialassa pidettävä W-H ry:n Maastomestari 2013.
Karemin edellinen juoksu, ja samalla
ensimmäinen koitos virallisissa kisoissa, ei mennyt ihan putkeen. En
ollut itse mukana ja poika oli ilmeisesti tilanteesta hieman
hämillään. Se oli törmäillyt kaveriinsa, juossut mutkat
suoriksi, hukannut vieheen ja palloillut hoomoilasena ympäriinsä
kunnes oli saapunut maaliin. Tästä suorituksesta saatiin kuitenkin
revittyä 151 pistettä, eli juuri ja juuri hyväksytty. Niinpä
näihin kisoihin lähdettiin ihan kisaamaan eikä uusimaan
ensimmäistä juoksua hyväksytyksi.
Paikanpäällä saimme odottaa tovin
ennen ilmoittautumisten ja eläinlääkärintarkistusten alkamista.
Lähtöarvontoja odotellessa kävimme kurkkimassa, millä pellolla
juoksu suoritetaan. Järkytyksekseni kisa käytiin ihan kymppitien
vieressä. Hetken aikaa mietin, vedänkö Karemin pois kisasta
kokonaan liian riskialttiin ympäristön takia. Nadiran en olisi
antanut juosta askeltakaan, sillä se on ottanut tavaksi karata
riemuissaan omille kierroksilleen suoritustensa jälkeen. Karem sen
sijaan jää yleensä vieheelle ja tulee siitä luokse kutsusta,
joten loppuviimeksi päätin amtaa juoksuluvan. Sitä vartenhan
paikalle oli tultu. Odotukseni eivät olleet kovinkaan korkealla,
mutta kokopitkän radan juokseminen on koiralle niin upea kokemus,
että sitä varten istuu joskus vähän pidempäänkin autossa.
Lähtöarvonnassa Karemin lähdöksi
valikoitui 38. Odottamista oli siis. Lämmittelin Karemin aamulla
kunnolla ja noin puolta tuntia ennen alkueriä aloin lämmitellä
sitä uusiksi. Lämmittelyä ei saa unohtaa;
kisasuoritus on koiralle hyvin raskas ja äärimmäinen
voimainponnistus vie kehon kestävyytensä rajoille. Jos lihakset
eivät ole kunnossa lähtöhetkellä, vaarana ovat revähdykset,
kaatumiset ja venähdykset. Itse noudatan lämmittelyssä 30-minuutin
ohjetta; liikkuminen aloitetaan kevyellä kävelyllä ja hölkällä
ja siitä siirrytään kohti raskaampia harjoitteita.
Ideaalitilanteessa koira saisi lopussa kokea myös lähtöjä, mutta
koska niihin harvemmin on kisoissa mahdollisuuksia, heittelin
Karemille lelua ja revin sitä sen kanssa. Tällä tavoin Karem sai treenata myös niitä nopeampia
pyrähdyksiä ennen varsinaista lähtöä.
Alkuerien rata oli pitkä ja sisälsi
paitsi pitkiä suoria, myös nopeita käännöksiä. Karem syöksyi
radalle erinomaisella lähdöllä ja juoksi melko puhtaan
suorituksen. Oikomistakaan ei tapahtunut ihan hirveästi. Suorituksen
jälkeen poika tuli kiltisti kutsulla luokse ja lämmittelimme vielä
loppuun ennen kuin käväisimme autolla juomassa. Karemin jäädessä
lataamaan akkujaan minä kipaisin katsomaan tulokset. Oletin Karemin
olevan häntäpäässä, sillä vastustajia oli varsin nimekäs
joukko. Ilmeeni lieni näkemisen arvoinen, kun Karemin nimi komeili
alkuerien neljäntenä ylikorkeana uroksena. Koska finaaleihin meni
kuusi parasta, oli meillä ensijärkytyksen jälkeen edessä
eläinlääkärin uusintatarkistus ja lämmittelyt ennen finaalia.
Koska edellisestä suorituksesta oli vasta pari tuntia, otimme
lämmittelyn vähän rauhallisemmin. Karem suhtautui lämmittelyyn jo
konkarin lailla ja kiskoi aina välillä kohto lähtöpaikkaa. Intoa
piisasi, vaikka saimme odottaa omaa vuoroamme kylmässä tuulessa
aimo tovin.
Karem odottelee finaalia myös finaaleihin itsensä juosseen Kira-siskon kanssa |
Finaalirata oli huomattavasti
mutkikkaampi kuin alkuerien rata. Pituutta sillä oli suunnilleen
yhtä paljon. Myöhemmin palkintojenjakoa seuratessa kuulimme sekä alkuerä- että finaaliradan olleen tavanomaista pidempiä, joten ei ole ihme, että Karem oli kummankin
suorituksensa jälkeen ihan piipussa.
Finaalijuoksu meni erinomaisesti. Karem
ei oikonut, juoksi puhtaasti ja jäi vieheelle. Kaikki olisi ollut
likimain täydellisesti, ellei poika olisi viimeisten kaarteiden
kohdalla juossut kuoppaan. Vaikka loppuun asti selvittiinkin
kunnialla, loppulämmittelyjen aikana huomasin Karemin ontuvan
melkoisesti. Se heitti jalkaansa sivulle, vältti varaamasta jalalle
painoa ja varoi yhtä varvastaan. Lääkärintarkistus osoitti pojan
loukanneen varpaansa, mutta vamman laajuus jäi vielä arvaukseksi.
Ainakaan ensituntumalta varvas ei tunnu olevan sijoiltaan eikä
murtunut. Karem sai kipulääkityksen pariksi päiväksi, ja
ensimmäinen apu saatiin heti kisapaikalla injektiona. Reseptiä ei kuitenkaan onneksi tarvinnut hakea, sillä Karem varoi jalkaansa seuraavana päivänä huomattavasti vähemmän ja keskiviikkona se jo juoksi normaalisti. Selvisimme siis säikähdyksellä.
Jo
finaaleihin pääseminen oli minulle uskomattoman hieno hetki, mutta
todellinen riemu koettiin palkintojenjaossa. 421 pisteellä Karem
ansaitsi itselleen kolmannen sijan ja SAn! Hakiessani pokaalia ja
kilpailukirjaa olin niin liikuttunut, että jo pelkkä kiitoksen
lausuminen palkintojenjakajille ilman äänen värinää vaati
yliluonnollista itsehillintää. Automatkalla tuli tiristettyä se
kuuluisa ”one manly tear” silkasta ylpeydestä.
Näyttelymenestys on makeaa, mutta nyt
kyseessä oli todellinen työvoitto. Tätä varten on treenattu
lähtöjä, harjoiteltu canicrossia ja vahvistettu lihaksia. Käyty
harjoituksissa. Vahvistettu taistelutahtoa ja viettiä ihan pennusta saakka. Tätä varten
on oikeasti tehty hommia. Tietenkään kyse ei ole pelkästä
harjoittelusta, sillä ilman synnynnäistä viettiä ja hyvää fyysistä
terveyttä sekä otollisia perintötekijöitä ei harjoittelusta ole
hyötyä.
Karem tuskin osaa olla suorituksestaan ylpeä. Sen mielestä on vain tajuttoman hauskaa juosta ja kilpailla ja kisoja seuraavat pari päivää sen kasvoilla karehti tavallista tyytyväisempi koiranhymy.
Komea palkinto kökkönä kännykkäkuvana |
Onnittelut myös kilpakumppaneille, erityisesti ylikorkeat urokset voittaneelle Sulolle!
perjantai 26. huhtikuuta 2013
Fretin ulkoilu
HUOM! Välttyäkseni flamewarilta omassa blogissani haluan tähdentää, ettei seuraavan postauksen tarkoitus ole haukkua ketään vaan yksikertaisesti kertoa ulkoilun hyvistä puolista. Sisällä aikansa viettävä, hyvinhoidettu, paljon huomiota saava fretti voi olla täysin onnellinen ja elää hyvää elämää. Seuraavan tekstin on tarkoitus valottaa ulkoilun hyviä puolia, ei väittää, ettei fretti voi olla onnellinen ilman säännöllistä ulkoilua.
-----
Bloggaaminen on nykyään suosittu harrastus ja moni eläinharrastaja pitääkin omaa blogia. Näätäharrastajilla on ollut tapana kirjoittaa blogiinsa siitä, millainen lemmikki fretti on. Koska näitä postauksia, hieman eri katsantakannalta kirjoitettuja, löytyy jo lukuisia, en koe tarvetta kirjoittaa omaa versiotani. Lisäksi olen kirjoittanut jo aiemmin, millaista elämä hybridifretin kanssa on aktiivisen koiraihmisen silmin.
-----
Bloggaaminen on nykyään suosittu harrastus ja moni eläinharrastaja pitääkin omaa blogia. Näätäharrastajilla on ollut tapana kirjoittaa blogiinsa siitä, millainen lemmikki fretti on. Koska näitä postauksia, hieman eri katsantakannalta kirjoitettuja, löytyy jo lukuisia, en koe tarvetta kirjoittaa omaa versiotani. Lisäksi olen kirjoittanut jo aiemmin, millaista elämä hybridifretin kanssa on aktiivisen koiraihmisen silmin.
Kaikki lukemani frettikirjoitukset
ovat käsitelleet fretin hoitoa, ruokkimista ja hintaa, mutta en ole
lukenyt vielä yhtäkään kunnon kirjoitusta fretin ulkoilusta.
Koska minä katson tietäväni perusjuttuja enemmän juuri ulkoilusta
ja sen hyödyistä, ensimmäinen kunnon asiapostaukseni näätiin
liittyen käsitelkööt siis karvalimusiinien kanssa ulkoilemista.
Ulkoilemisesta ei puhuta mielestäni
tarpeeksi. Fretin hoidosta ja koulutuksesta kerrotaan kyllä, mutta
ulkoiluntarpeesta harvemmin mainitaan mitään. Monella
fretti-ihmisellä on oma näätähuone, jossa eläimet asustelevat ja
joskus minusta tuntuu, että juuri näätähuoneen takia se eläin on
niin helppo jättää ulkoiluttamatta. Jos yliaktiivinen pikku
termiitti pyörisi omissa jaloissa jatkuvasti, roikkuisi lahkeessa,
kiipeilisi hyllyille ja kaivaisi sohvaa, ajatus ulkoiluttamisesta
väsytysmielessä voisi kenties eksyä useammankin mieleen. Vaikka
sattuisikin omistamaan rauhallisemman yksilön, ulkoilun
mahdollisuutta tulisi silti harkita. Ulkoilun hyödyt eläimelle kuin
eläimelle ovat kuitenkin valtaisat. Lisäksi minun on aktiivisena
ihmisenä vaikea ajatella, että fretin kaltaisen melko alkukantaisen
ja aktiivisen eläimen on elettävä hyvin vähäisellä tai
olemattomalla ulkoilulla vuosikausia. Varsinkin, jos eläin viettää
aikaansa lähinnä näätähuoneessa ja ulkoilee muualla asunnossa
kerran päivässä tai harvemmin.
Olen kerännyt oheen muutamia faktoja
ja omia käsityksiäni ulkoilun hyödyllisyydestä. Toivon, että
teksti herättäisi fretinomistajat ajattelemaan ulkoilun hyviä
puolia ja toisaalta taas osoittaisi frettiä harkitseville, kuinka
paljon hyötyä säännöllisestä ulkonaliikkumisesta on. Ja kun
puhun säännöllisestä, puhun nimenomaan useamman kerran viikossa
tapahtuvasta, mielellään päivittäisestä kunnollisesta
liikunnasta.
1. Mielenvirkeys
Ulkona fretti kohtaa täysin
uudenlaisen aistimaailman. Hajut poikkeavat ratkaisevasti sisäilmasta
ja varsinkin luonnonmukaisessa maastoissa ulkoileminen tarjoaa
runsaasti hajujälkiä ja nuuhkittavaa. Hittavainen eksyy usein
seurailemaan muiden eläinten jälkiä ja käyttää tällä tavoin
paitsi hajuaistiaan, myös näköaistiaan luonnonmukaiseen, fretille
ominaiseen toimintaan; saaliin seuraamiseen. Jokaisella fretillä,
oli se sitten hybridi tai fretti, vaistot ovat vielä melko pinnassa.
Saalistaminen, reviirin tutkiminen, onkaloiden kaivelu ja kiipeily
tarjoavat virikettä aivan eri tavalla kuin mikään, mitä
sisätiloissa voi harrastaa. Tämä näkyy myös eläimessä: uupunut
fretti on onnellinen fretti.
Frettiä voi toki virikkeellistää
sisätiloissakin ja saalistamista voi simuloida älypelein, leikein
ja tarjoamalla kokonaisia saaliseläimiä. Ero luonnossa tapahtuvaan
virikkeellistymiseen on kuitenkin huima; sisätiloihin on mahdoton
luoda niin rikasta aistimaailmaa ja niin paljon havainnoitavaa.
Fretti hyötyy siitä, että se saa käyttää aistejaan ja toteuttaa
vaistojaan luonnonmukaisesti. Aivan kuten siitä hyötyvät
koiratkin.
2. Terveys
Monipuolinen liikkuminen kehittää
paitsi koordinaatiota ja tasapainoa, myös lihaksistoa. Aktiivisesti
ulkoileva fretti on harvoin liian lihava tai löysä. Lihakset eivät
kehity huippuunsa pelkällä sisällä painimisella, vaan niiden
eteen on tehtävä myös töitä. Monipuolinen liikunta (kaivaminen,
kiipeäminen, juokseminen, hyppiminen), joka rasittaa tasaisesti eri
lihasryhmiä, on paras tapa kohentaa fretin fyysistä kuntoa.
Lihavuuteen suhtaudutaan
frettipiireissä usein huumorilla. Minusta tämä on sietämätöntä;
vaikka fretin fysiologia vaatiikin tukevoitumista talven varalle,
usean sadan gramman ylipaino rasittaa jo elimistöä ja niveliä.
Pieni pullukkuus talviaikaan on tyypillistä ja jopa toivottavaa,
mutta tällöin puhutaan parista kolmesta sadasta grammasta
vararavintoa. Valtava rasvakertymä ei ole hyödyksi. Lisäksi
sisätiloissa asuva fretti tarvitsee huomattavasti vähemmän rasvaa
kuin se aktiivisesti ulkoileva tai ulkona asuva fretti, joka
tarvitsee rasvaa lämpimänä pysymiseen. Kesäisin fretti ei
tarvitse rasvaa mihinkään, ja siitä huolimatta moni lemmikki on
kesälläkin tukeva. Omistajan tehtävä on liikuttaa ja ruokkia
eläintään niin, ettei se pääse lihomaan liikaa. Kaikenlainen
liiallisen lihavuuden perustelu eläimen luontaisella
rauhallisuudella on tekosyy. Kuinka moni on valmis hyväksymään
koiran ylipainon, jos se perustellaan yksilön luontaisella
rauhallisuudella tai sillä, ettei eläin halua lenkeille? Jostain
syystä fretin kohdalla lihavuus kuitataan huumorilla ja
liikalihavuuden aiheuttamat elimistölliset ongelmat unohdetaan
täysin.
Ulkona liikkuminen altistaa ftretin
myös sisätiloista poikkeavalle bakteerikannalle. Myös lämpötilan
ja kosteuden vaihtelut kasvattavat fretin sieto- ja vastustuskykyä.
Hyväkuntoinen, lihaksikas eläin on usein myös löysää ja
huonokuntoista lajitoveriaan paremmassa asemassa sairastuessaan.
Luonnonvalon merkityksestä frettien
terveyteen on puhuttu ja puhutaan yhä edelleenkin paljon.
Nykykäsityksen mukaan liiallinen altistuminen keinovalolle häiritsee
fretin luonnollista fysiologista rytmiä ja altistaa sen hormoneista
johtuen mm. lisämunuaisvaivoille. Luonnonmukainen valo ja altistus
vuodenajoille auttavat fretin kehoa toimimaan luonnollisella tavalla.
Fretin aktiivisuustaso on hyvin paljon kiinni valon määrästä;
talvisin fretti nukkuu huomattavasti enemmän, kunnes kevään
alkaessa ja valon lisääntyessä myös fretin aktiivisuustaso kasvaa
ja kiima herää. Syksyn tullen alkaa jälleen valmistautuminen
talveen ja elimistö alkaa kerätä vararavintoa pitkää kylmää
kautta varten. Energiaa pyritään säästämään nukkumalla paljon.
Fretti, joka elää koko elämänsä sisätiloissa on ulkoilevaa
toveriaan huonommassa asemassa luonnonmukaisesta rytmistä
puhuttaessa. Jotkut kompensoivat tätä toki suurilla ikkunoilla ja
pitämällä keinovalon määrän näätähuoneessa minimissään.
3. Kiintymyssuhde
Kuten koirienkin kohdalla, myös
näätien kohdalla yhteinen tekeminen parantaa näädän ja omistajan
tai näätien keskinäisiä suhteita. Varsinkin pennun kanssa
ulkoileminen vahvistaa omistajan ja fretin sidettä. Ulkomaailma on
usein vähän jännittävä paikka isommillekin, pikkuisista
puhumattakaan, ja moni eläin turvautuu tällaisessa tilanteessa
omistajaansa. Omistajan läsnäolo myös rohkaisee luonnostaan
varauksellista frettiä tutkimaan maailmaa. Hyvät kokemukset
parantavat luottamusta ja yhteistyötä.
4. Arki
Kuten jo aiemmin todettua, päänkäyttö
väsyttää yhtä paljon, ellei enemmänkin, kuin fyysinen
liikunta. Ulkoilulla on tarjota runsaasti kumpaakin. Päivittäin
ulkoileva fretti on sisätiloissa rauhallisempi kuin energiaa
sisälleen padonnut toverinsa. Täten myös hoitotoimenpiteisiin
totutteleminen ja niiden tekeminen on omistajalle helpompaa. Energian
patoutuminen aiheuttaa eläimelle myös paljon negatiivista stressiä.
Toimintaintonsa ulkoilun aikana purkanut fretti on usein myös
vähemmän stressaantunut ja matala stressitaso vaikuttaa
helpottavasti sekä eläimen että ihmisen elämään. Ulkoilun hyöty
stressin suhteen onkin siinä, että se tarjoaa virikkeillä ja
vaistoja stimuloivalla ympäristöllä juuri oikean määrän "hyvää
stressiä", ja auttaa toisaalta purkamaan negatiivista,
patoutunutta sellaista.
Edellämainitut neljä kohtaa puhuvat
vahvasti ulkoilun puolesta. Tästä huolimatta moni fretti ulkoilee
harvoin tai ei ollenkaan. Ulkoilemattomuuteen on aina kuultavissa
myös syy. Käsittelen seuraavassa ne, joista itse kuulen useimmin.
A. Ulkoilu vie aikaa.
Totta. Varsinkin monen fretin
omistajalle frettien ulkoiluttaminen päivittäin voi olla haaste.
Frettien määrä tai ajanpuute ei kuitenkaan ole mielestäni pätevä
syy; jo puoli tuntia aktiivista liikkumista tarjoaa fretille enemmän
sekä fyysistä rasitusta että virikettä kuin peruspäivä
sisätiloissa. Mikäli frettejä on useampia, ulkoilun voi jakaa
osiin ja viedä ulos pari frettiä kerrallaan. Tarvittaessa on myös
mahdollista jakaa ulkoilupäivät frettien kesken niin, että joka
toinen päivä pääsevät ulos fretit A, B ja C (tai miten monta
niitä onkaan), ja joka toinen päivä fretit D, E ja F (sama kuin
edelliseen...). Näin jokainen fretti pääsee ulos ainakin joka
toinen päivä.
Fretti kestää
ulkoilunpuutetta huomattavasti koiraa paremmin ja siksi päivittäisen
ulkoilun vaatiminen jokaiselle eläimelle on surrealistista. Muutaman kerran viikossa kuitenkin luulisi olevan aikaa viedä lemmikkinsä ulos,
normaalin lemmikkifretin kohdalla kun se muutama kerta viikossa
riittänee mainiosti. Ihan se parikin kertaa viikossa voi riittää,
yksilöstä riippuen. Mitä enemmän, sitä parempi, tietenkin.
En katso sisällä asuvien
hyvinhoidettujen frettien kärsivän ja fretti voi elää hyvän,
pitkän, terveen ja lihaksikkaan elämän sisälläkin. Ulkoilusta on
kuitenkin paljon hyötyä ja siihen panostettu aika maksaa varmasti itsensä takaisin.
B. Frettini ei halua ulkoilla
Useimmiten haluttomuus on
tottumattomuutta. Ulkoiluun tulee totutella pikkuhiljaa ja omistajan
tulee löytää fretilleen mieluisin tapa liikkua. Hittavainen
nauttii sekä matkanteosta että tutkimisesta, jotkut fretit taas
viihtyvät lähes nimenomaan vain ja ainoastaan tutkiskelemassa.
Kunhan totuttelun jaksaa tehdä, fretin vie ulos määrätietoisesti
ja järjestelmällisesti ja kokemukset ulkomaailmasta pysyvät
hyvinä, väitän jokaisen fretin nauttivan ulkoilusta.
Monesti ulkoileminen hämärän
aikaan aamulla tai illalla auttaa sekin. Fretti on hämäräaktiivinen
eläin ja tottumattoman eläimen raahaaminen ulos aukealle keskelle
kirkkainta päivää ei välttämättä ole paras mahdollinen tapa
esitellä uusi harrastus.
C. Ympäristö on vaarallinen tai
epäsopiva.
Irtokoirat ja liikenne ovat riskejä,
jotka pitää ottaa huomioon. Keskellä kaupunkia on huomattavasti
haasteellisempaa löytää rauhallinen soppi ulkoilulle kuin keskellä
maaseutua. Eittämättä jokin mahdollisuus kuitenkin löytyy
kaikkialta. Omistajan on pidettävä silmät selässään ulkoilun
aikana ja varmistettava turvallisessakin ympäristössä, ettei
mitään yllättävää ja negatiivista pääse sattumaan.Kauounkiolosuhteissa tämä on huomattavasti haasteellisempaa kuin maalla.
D. Frettini karkaa valjaistaan.
Niin minunkin. Paras mahdollinen tapa
välttyä karkailulta on ollut pukea sille ensin kasivaljaat ja
sitten normivaljaat siihen päälle. Myös nopea reagointi
yllättäviin pakoyrityksiin on ollu hyödyksi. Frettiä ei kannata
päästää tunkemaan niin syvälle niin pieniin onkaloihin, että
sen on mahdollista luikerrella irti valjaistaan huomaamatta.
Antoisia ulkoiluhetkiä!
torstai 25. huhtikuuta 2013
Uusi alku
Blogin alusta on muuttunut wordpressistä bloggeriin. Tälle on useampikin syy; bloggerin ulkoasua on huomattavasti helpompi muokata, blogger toimii kätevästi yhteistyössä googlen kanssa, blogger on yleisempi ja viimeiseksi se kenties tärkein syy, eli lukijalaskuri. Bloggerin kautta minun on mahdollista seurata ihan reaaliajassa, kuinka moni ihminen blogia lukee, mitä he lukevat ja millaiset postaukset näyttävät olevan suosiossa.
Wordpress oli alustana hyvä, mutta siinä oli useampia harmittavia puutteita. Vanhaa blogia en kuitenkaan ole poistamassa, vaan se saa jäädä arkistoksi. www.varisparvi.net/koirat on siis olemassa yhä edelleen, mutta uusia postauksia sinne ei ole tulossa.
Blogin ulkoasu päätyi kevään kunniaksi olemaan vähän tavanomaista nätimpi. Kukkasia ja kaikkea. Kevät onkin tehnyt tuloaan viimeisen kahden viikon aikana mukavasti. Itse olen nauttinut siitä vasta viime päivät, sillä sairastuin heti Vaasan KVn jälkeen vakavasti ja olin viikon vuodepotilaana. Lääkärin mukaan syy oli pahaksi äityneessä poskiontelotulehduksessa, suolistotulehduksessa ja niiden yhteistuumin nostamassa kuumeessa, mutta itse epäilen vahvasti syyksi Vaasan KVsta kotiintuomisiksi tullutta EHta.
Yleensä en valita tuomareista ja tähän asti he ovatkin löytäneet Nadirasta ihan asiaankuuluvia virheitä. Tällä kertaa syynä EHlle olivat kuitenkin löysät ranteet. Olisin aivan samaa mieltä EHsta, kenties jopa ihan Hsta, jos Nadiran ranteet olisivat löysät. Ne nyt vaan eivät ole. Neidillä on nyt melko laajat peilit ja epäilen tuomarin hämääntyneen niistä. Pettymys oli valtava, sillä Nadira esiintyi hyvin ja odotukset olivat korkealla. Koska olin itse sairaana, Sari lupautui esittämään Nadiran puolestani. Kaksikko olisi ehdottomasti ansainnut ERIn ja SAn, mutta kumpikin jäi saamatta. Olin kotiintullessani niin raivostunut että sairauteni eittämättä otti heti muutaman askelen pahempaan suuntaan.
Vaasa oli kuitenkin vasta kolmas tämän vuoden näyttelyistä. Seuraavaksi on edessä Tampere runsaan viikon kuluttua, ja Tamperetta seuraa näyttelyviikonloppu Mynämäellä ja Jämsässä. Niiden jälkeen on aika suunnata Raumalle ja kesäloman voi aloittaa sujuvasti Oriveden ja Tuurin näyttelyreissuilla. Kesäksikin on luvassa ohjelmaa, mutta siitä hieman myöhemmin. Erityisen paljon odotan Mynämäen ja Jämsän näyttelyitä; Mynämäellä on tuomaroimassa Jetta Tchokkinen Suomesta ja hän tuomaroi usein ankaralla kädellä. Jämsän tuomari taas on ainakin ennen pitänyt Nadiran tyyppisistä koirista, joten toiveet ensimmäisestä SERTistä kasvavat.
Alla vielä kuva Nadirasta sekä se surullisen kuuluisa EHn arvostelu. Kuvasta muuten huomaa, miten suuren harppauksen Nadira on ottanut eteenpäin parin viime kuukauden aikana. Juniorista on viimein kasvanut aikuinen, kaunis, elegantti afgaaninarttu. Luonteeltan Nadira on edelleen se sama kahdeksankuinen riiviö, joka se oli tullessaankin.
3-vuotias narttu (iäksi sanottiin tosin 24 kk, mutta matematiikka ei tainnut olla peruskoulussa tuomarin vahvin aine), jolla erittäin kaunis pää ja ilme. Oikea purenta. Hieman ohut kaula.. Erinomainen runko ja ylälinja. Riittävät etukulmaukset, mutta hieman löysät ranteet ja löysät etukäpälät. Hyvin kulkmautunut takaa. Hieno häntä. Liikkuu melko jäykästi edestä. Kaunis turkki. Miellyttävä luonne. EH - Marie Gadolin, SWE
Wordpress oli alustana hyvä, mutta siinä oli useampia harmittavia puutteita. Vanhaa blogia en kuitenkaan ole poistamassa, vaan se saa jäädä arkistoksi. www.varisparvi.net/koirat on siis olemassa yhä edelleen, mutta uusia postauksia sinne ei ole tulossa.
Blogin ulkoasu päätyi kevään kunniaksi olemaan vähän tavanomaista nätimpi. Kukkasia ja kaikkea. Kevät onkin tehnyt tuloaan viimeisen kahden viikon aikana mukavasti. Itse olen nauttinut siitä vasta viime päivät, sillä sairastuin heti Vaasan KVn jälkeen vakavasti ja olin viikon vuodepotilaana. Lääkärin mukaan syy oli pahaksi äityneessä poskiontelotulehduksessa, suolistotulehduksessa ja niiden yhteistuumin nostamassa kuumeessa, mutta itse epäilen vahvasti syyksi Vaasan KVsta kotiintuomisiksi tullutta EHta.
Yleensä en valita tuomareista ja tähän asti he ovatkin löytäneet Nadirasta ihan asiaankuuluvia virheitä. Tällä kertaa syynä EHlle olivat kuitenkin löysät ranteet. Olisin aivan samaa mieltä EHsta, kenties jopa ihan Hsta, jos Nadiran ranteet olisivat löysät. Ne nyt vaan eivät ole. Neidillä on nyt melko laajat peilit ja epäilen tuomarin hämääntyneen niistä. Pettymys oli valtava, sillä Nadira esiintyi hyvin ja odotukset olivat korkealla. Koska olin itse sairaana, Sari lupautui esittämään Nadiran puolestani. Kaksikko olisi ehdottomasti ansainnut ERIn ja SAn, mutta kumpikin jäi saamatta. Olin kotiintullessani niin raivostunut että sairauteni eittämättä otti heti muutaman askelen pahempaan suuntaan.
Vaasa oli kuitenkin vasta kolmas tämän vuoden näyttelyistä. Seuraavaksi on edessä Tampere runsaan viikon kuluttua, ja Tamperetta seuraa näyttelyviikonloppu Mynämäellä ja Jämsässä. Niiden jälkeen on aika suunnata Raumalle ja kesäloman voi aloittaa sujuvasti Oriveden ja Tuurin näyttelyreissuilla. Kesäksikin on luvassa ohjelmaa, mutta siitä hieman myöhemmin. Erityisen paljon odotan Mynämäen ja Jämsän näyttelyitä; Mynämäellä on tuomaroimassa Jetta Tchokkinen Suomesta ja hän tuomaroi usein ankaralla kädellä. Jämsän tuomari taas on ainakin ennen pitänyt Nadiran tyyppisistä koirista, joten toiveet ensimmäisestä SERTistä kasvavat.
Alla vielä kuva Nadirasta sekä se surullisen kuuluisa EHn arvostelu. Kuvasta muuten huomaa, miten suuren harppauksen Nadira on ottanut eteenpäin parin viime kuukauden aikana. Juniorista on viimein kasvanut aikuinen, kaunis, elegantti afgaaninarttu. Luonteeltan Nadira on edelleen se sama kahdeksankuinen riiviö, joka se oli tullessaankin.
3-vuotias narttu (iäksi sanottiin tosin 24 kk, mutta matematiikka ei tainnut olla peruskoulussa tuomarin vahvin aine), jolla erittäin kaunis pää ja ilme. Oikea purenta. Hieman ohut kaula.. Erinomainen runko ja ylälinja. Riittävät etukulmaukset, mutta hieman löysät ranteet ja löysät etukäpälät. Hyvin kulkmautunut takaa. Hieno häntä. Liikkuu melko jäykästi edestä. Kaunis turkki. Miellyttävä luonne. EH - Marie Gadolin, SWE
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)