torstai 27. helmikuuta 2014

Viisi vuotta

Kävin tänään Eurajoen kodissani viimeistä kertaa. Kämppä on puunattu luovutuskuntoon ja enää piti irrottaa ovesta "Täällä vartioin minä"- kyltti ja jättää avaimet keittiön pöydälle.

Siinä seisoessani keskellä sitä huonetta, joka viimeiset viisi vuotta on ollut yhdistetty olo- makuuhuoneeni, totesin sen hyvin pieneksi. Loppujen lopuksi 31 neliötä on aika vähän ja kun siitä lohkaisevat oman osansa vessa ja pieni keittiö, eteinen ja tuulikaappi, jää päätilaksi kaiketi suurinpiirtein 20 neliötä. Plus miinus neliöitä.

Noissa neliöissä on kuitenkin koettu kaikenlaista.

Muutin Eurajoelle alunperin 2007, mutta asuin ensin vuokralla suunnilleen vuoden. Syksyllä 2008 ostin kämpän samasta taloyhtiöstä. Aaro oli muuttohetkellä ainoa koirani.  Sanotaan, että joukossa tyhmyys tiivistyy, mutta Aaro oli varsin yksinkertainen ihan ainokaisenakin.


Seuraavana vuonna 2009, suunnilleen pääsiäisen aikoihin, Aaron riemuksi (riesaksi) taloon muutti Karem.

Karem oli rasittava pentu ainoastaan termiittiominaisuuksiensa takia. Kaikessa muussa se oli varsin helppo veikko; oppi nopeasti sisäsiistiksi, ei riehunut sisällä juurikaan ja oppi loppujen lopuksi aika nopeasti talon tavoille.


Saman vuoden syksyllä jouduin heittämään hyvästit elämäni ensimmäiselle pörröpäälle. Sunny tuli meille 1995, minun ollessani 9, ja eli 14,6 vuotta. Se hallitsi laumaa loppuun asti rautaisella otteellaan. Pennuista Sunny ei koskaan välittänyt ja hyväksyi Aaronkin vasta pojan oltua vähän yli vuoden. Karemista se ei koskaan oppinut pitämään.

Se tosin voi johtua siitä, että nopealla Karemilla oli tapana jekuttaa vanhuuden kangistamaa mummoa. Lisäksi se kävi kusella Sunnyn ruokakipossa.


Elimme varsin tavanomaista elämää parisen vuotta.

Alkukeväällä 2010 joku paikallinen vatipää heitti myrkkyä pihaamme. Karem söi sitä ja sairastui pahasti. Se oli kuitenkin sitkeä ja selvisi kahden viikon taistelustaan hengissä. Tapauksesta jäi elinikäiseksi muistoksi tulehdusherkkä suolisto, mutta muuten Karem toipui vajaassa vuodessa täysin.


Myöhemmin samana keväänä saapui Helmi täyttämään Sunnyn taakseen jättämiä suuria saappaita. Helmi oli jo saapuessaan itsetietoinen pieni otus eivätkä vuodet ole vieneet sitä ominaisuutta mihinkään. Helmi on ja pysyy yhä edelleen pomona, vaikka kilpailijoitakin on siunaantunut.


Vuoden 2011 kesällä tutustuin afgaaniprinsessa Mimmiin. Se vietti perheessämme parisen viikkoa hoidossa. En tiedä, missä neiti nykyään asuu. Sen tiedän, että jos saisin nyt valita, en olisi koskaan antanut sen etsiä toista kotia. Olisi se meille mahtunut.

Toisaalta, siinä tapauksessa minä en olisi koskaan tutustunut Hänen Suurruhtinattaruuteensa.


Hänen Suurruhtinattaruutensa tunnetaan tuttavallisemmin Nadirana. Venäläinen aristokraatti saapui suomalaiseen barbaariseen tuppukylään saman vuoden syksyllä. Sitkeästi se yrittää ylläpitää arvokkaita tapojaan edelleen, vaikka välillä lauman miespuoliset sivistymättömät ottavatkin sitä aivoon.


Onneksi Ruhtinattarella on sentään alkeellisella tavalla siedettävääkin seuraa. 2012 elokuussa hän nimittäin osti itselleen adoptiolapsen Virosta. Onhan se aika lähellä Venäjää, ja siksi huomattavasti sivistyneempi paikka kuin Suomi. Siellä on paljon enemmän venäläisiä. Puhutaankin välillä venäjää. Varmasti ruokakin paremman makuista.


Herra Hittavainen, eli Ittis Vaa. Se haisi, tuhosi mattoja, puri sormia eikä tykännyt Nutri Plussasta niinkuin kaikki muut fretit. Sen aluskarvakin oli kullertavaa siinä, missä muiden on kellertävää tai vaaleaa. Kuparinhohtoisena korpiemme soturi sulautuu paremmin maastoon.

Aktiivinen hyperipoika otti Eurajoen metsät pian henkilökohtaiseksi valtakunnakseen, jossa se suoritti kaivantoja, rakensi juoksuhautoja ja luolia ja ajoi pois kissoja. Joskus myös lenkkeilijöitä.

Lukemattomien vastenmielisten irtokoirakohtaamisten, Viholliskoiran ja kaahailevien teinien keskellä ei siis aina ollut pelkästään kurjaa asua. Kesäillat omalla terassilla ovat aina kesäiltoja omalla terassilla. Perinnepioni omassa kukkamaassa on aina hienompi kuin naapurin tyhmät rehut. Ne keltaiset, pitkät ja tielle kaatuvat, joiden sitominen oli syksyisin minun tehtäväni.

Hankkikaa nyt herranjumala joku parempi sitomaan ne tästä lähin. Hankkikaa samalla myös parempi ruohonleikkuri, se vanha on pyhässä yksinkertaisuudessaan paska.

Asumme nyt evakossa vanhemmillani parisen viikkoa. Tilaa on vähän, mutta sopu sijaa antaa. Jos ei paljoa, niin ainakin välttävästi. Kahdessa viikossa, viimeistään kolmessa, minun olisi tarkoitus päästä uuteen talooni luomaan uusia muistikuvia ja räpsimään uusia tasottomia otoksia.

Ne ainoat 3 hyvää kuvaa koko postauksessa ovat muuten muiden käsialaa. Afgaanikuvat räpsi siskoni ja Hittavaisen kuvan nappasi Marika.

Tänään lähtiessäni kämpästäni viimeistä kertaa huomasin vielä tekeväni tutun ravistelurituaalin etuoven kahvalle varmistaakseni, että talvella hiukan jäykkä etuovi meni varmasti kiinni. Karem kun osaa avata huonosti suljetut ovet. Istuessani autossa ja katsellessani ohi viilettävää keskustaa huomasin olevani kaiken järjen vastaisesti vähän haikeilla mielin. Vaikka olen odottanut tätä muuttoa kuin kuuta nousevaa, huomaan kiintyneeni sairaalloisesti niihin seiniin, joita tuijotin aina uudesta kodista haaveillessani.

Olihan Eurajoen kämppäni kaikesta huolimatta ensimmäinen paikka ikinä, jonka lapsuudenkodistani lähdettyäni voin sanoa tunteneeni kodiksi.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti