Kun olin vielä naskali,
lapsuudenkotini naapurissa asui Otto-niminen sekarotuinen pystykorva.
Otto näytti erehdyttävästi Hopeanuoli-animen Rikiltä ja kenties
siksi minä aina salaa ihastelin sitä aidan yli.
Toisin kuin ulkonäkökaimansa, Otto
oli hyvin ystävällinen koira. Se oli myös hyvin tottelevainen
koira ja ulkoili lähes poikkeuksetta vapaana. Emäntä työnsi
lastenvaunuja, isäntä käveli vieressä ja Otto tepsutteli vapaana
pientareen puolella. Se ei koskaan lähtenyt mihinkään ilman lupaa,
ei edes riistan perään. Silloin kun Ottoa sai luvan tervehtiä, se
otti poikkeuksetta kaikki vastaan rauhallisen sydämellisesti. Siinä
oli vanhan koiran karismaa, vaikkei se vielä eläkepäiviään
viettänytkään.
Syy sille, miksi muistan Oton niin
selvästi, ei ikävä kyllä ole sen ystävällisyys. Ei edes sen
huomiotaherättävän kaunis ulkomuoto. Ikävä kyllä minä muistan
Oton, koska se on avainasemassa yhdessä elämäni voimakkaimmista ja
mieleenpainuvimmista ikävistä muistikuvista.
Kesät olivat aina aurinkoisia ja
loputtoman pitkiä, kun olin pieni. Kesäloman ja kouluunmenon
välillä oli pieni ikuisuus. Puut olivat jotenkin vehreämpiä ja
taivas sinisempi kuin nykyään. Sinä päivänä aurinko oli
paistanut aamusta asti ja tuohon aikaan asfaltoimaton lähiön läpi
kulkeva hiekkatie tomusi kevyimpienkin jalkojen alla. Oli lämmin ja
minä leikin etupihalla yksikseni. En muista mitä, mutta jotain
äärimmäisen kekseliästä eittämättä. Otto ja omistajansa
asuivat melkein meitä vastapäätä ja näin, kun emäntä lähti
lastenvaunuineen lenkille. Otto meni tavalliseen tapaansa vaunujen
vierellä hairahtumatta kertaakaan luvattoman pitkälle. Se ei
vaatinut edes sanoja. Se vaan tiesi paikkansa. Jaksan yhä edelleen
ihastella sitä koulutuksen työvoittoa.
Meidän pihallemme saattoi selkeänä
päivänä kuulla hyvin vajaan kilometrin päässä kulkevan
pistotien ja siihen yhdistyvän 8-tien äänet. Sen autojen vaimean
surinan. Minut leikeistäni havahduttanut ääni oli kuitenkin niin
voimakas, että minun on edelleen vaikea uskoa sen kuuluneen lähes
kilometrin päästä. Vaikka minun on näin monen vuoden päästä
vaikea muistaa näkemääni, korvissani minä kuulen edelleen kaiken,
mitä silloinkin. Olisin mieluummin kuulematta.
Muistan auton jarrujen kirskunnan.
Sellaisen, mitä kuulee aina elokuvissa. Luultavasti kuvittelen
niiden kirskuneen pidempään, kuin mitä ne todellisuudessa
kirskuivat, koska se silloin se tuntui ikuisuudelta. Jarrujen ääntä
seurasi voimakas, kylmä, kumea ”KLONK”. Ontto ja tyhjä,
pahaenteinen ääni, joka tulee kun jokin iskee voimalla vasten
peltiä.
Sitä seurasi huuto. Hyytävä,
tyhjällä hiekkatiellä kaikuva, katkeamaton valittava huuto. Se
jatkui varmaan viisi minuuttia, ennen kuin muuttui katkonaiseksi
ulahteluksi. Se kuului niin selvästi, että olisin voinut vannoa sen
tulleen ihan läheltä.
Vähän huudon alkamisen jälkeen Oton
pihasta peruutti kovalla kiireellä pakettiauto. Kuiva hiekka tomusi
sen renkaissa auton kiirehtiessä kovaa vauhtia pois. Äänestä ei
voi erehtyä. Vaikkei olisi koskaan kuullut, kun eläin jää auton
alle, sen äänen tunnistaa kyllä sen kuullessaan. Sitä ei myöskään
unohda. Ei ikävä kyllä vaikka yrittäisikin.
Pakettiauto palasi hetken kuluttua
paljon lähtöään rauhallisemmin. Se toi mukanaan isännän,
isommat lapset ja lastenvaunut, mutta ei Ottoa eikä emäntää.
Otto ei palannut myöhemminkään. Se
ei tullut koskaan takaisin.
Ennen kaikkea näin kevään tullen ja
myöhemmin kesäisin sitä näkee monia vapaana olevia koiria (täällä
Eurajoella niitä nyt näkee muinakin vuodenaikoja ihan tarpeeksi).
Jaksan aina miettiä, miksi sitä koiraa on pidettävä vapaana
autotien lähellä lenkkeillessä, kun sen on kuitenkin pysyteltävä
siinä ihmisen vieressä. Onko kyse halusta pröystäillä koiran
kyvyillä? Ylpeillä omilla koirankoulutustaidoilla? Jos koira ei saa
erkaantua kauemmaksi kuin se hihnassa erkaantuisi, kuten se ei lain
mukaan saakaan tehdä yleisillä pyöräteillä ja taajama-alueilla,
miksi sitä ei suoraan voi laittaa hihnaan? Kuinka moni koira jää
auton alle, koska omistajan on välttämättä pidettävä sitä
vapaana, koska ”ei se mihinkään lähde”?
Oton emäntä kertoi joskus myöhemmin,
että auto oli töytäissyt Ottoa lantioon. Ei armeliaasti päähän,
ei keskivartaloon, vaan lantioon. Se oli huutanut koko matkan
eläinlääkärille, jossa sen tila todettiin toivottomaksi ja se sai
armopiikin. Otto oli koira, joka ei koskaan lähtenyt viereltä. Ei
koskaan, paitsi sen yhden kohtalokkaan kerran nähdessään pistotien
toisella puolella tutun ihmisen.
Yksi kerta riittää. Maailma on täynnä
koiria, jotka ”eivät koskaan lähde pihasta” tai ”kulkevat
aina nätisti vierellä ilman hihnaa”. Maailma on täynnä ihmisiä,
jotka syyttävät itseään ja näkevät unissaan oman parhaan
ystävänsä ruhjoontuvan lähestyvän auton renkaiden alle. Kuulevat
sen lohduttoman, kylmän, onton äänen. KLONK. Sitä ei kuulemma saa
pyyhittyä mielestään. Ikinä. Sen näkee unissaan, ja joka kerta
sitä yrittää estää tapahtumasta ikinä siinä onnistumatta.
Minä en ole koskaan ulkoiluttanut
koiriani vapaana lähellä autoteitä. Minä en halua ikinä enää
kuulla sitä kauheaa ääntä, en varsinkaan omien koirieni kohdalla.
Yksikään eläin ei koskaan ole 100% varma, ja se 99% vaatii sekin
kovan työn. Ikävä kyllä auton alle jäämiseen riittää se 1
kohtalokas jäljelle jäävä prosentti.
Nautitaan siis tulevasta keväästä ja
kesästä turvallisesti ja säästetään sydänsuruilta niin
autoilijat kuin itsemmekin. Pidetään koirat kiinni autoteiden
lähettyvillä. Vapaana sivulla kulkeva koira on hieno asia vaikkapa
tokokentillä tai metsätiellä, autoteiden vieressä hihna on koiran
halvin henkivakuutus.
Voi Ottoparkaa. Aiheutit kylmiä väreitä tällä tekstillä, kamala tarina.
VastaaPoistaVoi miten koskettava tarina, antaa kyllä varmasti jokaisella paljon ajattelemisen aihetta. Meillä täällä on kanssa yksi mies, joka aina lenkkeilyttää koiraansa keskellä kylää vapaana ja tuli mieleen tämän luettuani. Tuo on niin totta, että 100% ei voi koskaan luottaa ja se vaatii vain sen yhden hairahduksen :/
VastaaPoista