torstai 9. toukokuuta 2013

Halpa henkivakuutus

Kun olin vielä naskali, lapsuudenkotini naapurissa asui Otto-niminen sekarotuinen pystykorva. Otto näytti erehdyttävästi Hopeanuoli-animen Rikiltä ja kenties siksi minä aina salaa ihastelin sitä aidan yli.

Toisin kuin ulkonäkökaimansa, Otto oli hyvin ystävällinen koira. Se oli myös hyvin tottelevainen koira ja ulkoili lähes poikkeuksetta vapaana. Emäntä työnsi lastenvaunuja, isäntä käveli vieressä ja Otto tepsutteli vapaana pientareen puolella. Se ei koskaan lähtenyt mihinkään ilman lupaa, ei edes riistan perään. Silloin kun Ottoa sai luvan tervehtiä, se otti poikkeuksetta kaikki vastaan rauhallisen sydämellisesti. Siinä oli vanhan koiran karismaa, vaikkei se vielä eläkepäiviään viettänytkään.

Syy sille, miksi muistan Oton niin selvästi, ei ikävä kyllä ole sen ystävällisyys. Ei edes sen huomiotaherättävän kaunis ulkomuoto. Ikävä kyllä minä muistan Oton, koska se on avainasemassa yhdessä elämäni voimakkaimmista ja mieleenpainuvimmista ikävistä muistikuvista.

Kesät olivat aina aurinkoisia ja loputtoman pitkiä, kun olin pieni. Kesäloman ja kouluunmenon välillä oli pieni ikuisuus. Puut olivat jotenkin vehreämpiä ja taivas sinisempi kuin nykyään. Sinä päivänä aurinko oli paistanut aamusta asti ja tuohon aikaan asfaltoimaton lähiön läpi kulkeva hiekkatie tomusi kevyimpienkin jalkojen alla. Oli lämmin ja minä leikin etupihalla yksikseni. En muista mitä, mutta jotain äärimmäisen kekseliästä eittämättä. Otto ja omistajansa asuivat melkein meitä vastapäätä ja näin, kun emäntä lähti lastenvaunuineen lenkille. Otto meni tavalliseen tapaansa vaunujen vierellä hairahtumatta kertaakaan luvattoman pitkälle. Se ei vaatinut edes sanoja. Se vaan tiesi paikkansa. Jaksan yhä edelleen ihastella sitä koulutuksen työvoittoa.

Meidän pihallemme saattoi selkeänä päivänä kuulla hyvin vajaan kilometrin päässä kulkevan pistotien ja siihen yhdistyvän 8-tien äänet. Sen autojen vaimean surinan. Minut leikeistäni havahduttanut ääni oli kuitenkin niin voimakas, että minun on edelleen vaikea uskoa sen kuuluneen lähes kilometrin päästä. Vaikka minun on näin monen vuoden päästä vaikea muistaa näkemääni, korvissani minä kuulen edelleen kaiken, mitä silloinkin. Olisin mieluummin kuulematta.

Muistan auton jarrujen kirskunnan. Sellaisen, mitä kuulee aina elokuvissa. Luultavasti kuvittelen niiden kirskuneen pidempään, kuin mitä ne todellisuudessa kirskuivat, koska se silloin se tuntui ikuisuudelta. Jarrujen ääntä seurasi voimakas, kylmä, kumea ”KLONK”. Ontto ja tyhjä, pahaenteinen ääni, joka tulee kun jokin iskee voimalla vasten peltiä.

Sitä seurasi huuto. Hyytävä, tyhjällä hiekkatiellä kaikuva, katkeamaton valittava huuto. Se jatkui varmaan viisi minuuttia, ennen kuin muuttui katkonaiseksi ulahteluksi. Se kuului niin selvästi, että olisin voinut vannoa sen tulleen ihan läheltä.

Vähän huudon alkamisen jälkeen Oton pihasta peruutti kovalla kiireellä pakettiauto. Kuiva hiekka tomusi sen renkaissa auton kiirehtiessä kovaa vauhtia pois. Äänestä ei voi erehtyä. Vaikkei olisi koskaan kuullut, kun eläin jää auton alle, sen äänen tunnistaa kyllä sen kuullessaan. Sitä ei myöskään unohda. Ei ikävä kyllä vaikka yrittäisikin.

Pakettiauto palasi hetken kuluttua paljon lähtöään rauhallisemmin. Se toi mukanaan isännän, isommat lapset ja lastenvaunut, mutta ei Ottoa eikä emäntää.

Otto ei palannut myöhemminkään. Se ei tullut koskaan takaisin.

Ennen kaikkea näin kevään tullen ja myöhemmin kesäisin sitä näkee monia vapaana olevia koiria (täällä Eurajoella niitä nyt näkee muinakin vuodenaikoja ihan tarpeeksi). Jaksan aina miettiä, miksi sitä koiraa on pidettävä vapaana autotien lähellä lenkkeillessä, kun sen on kuitenkin pysyteltävä siinä ihmisen vieressä. Onko kyse halusta pröystäillä koiran kyvyillä? Ylpeillä omilla koirankoulutustaidoilla? Jos koira ei saa erkaantua kauemmaksi kuin se hihnassa erkaantuisi, kuten se ei lain mukaan saakaan tehdä yleisillä pyöräteillä ja taajama-alueilla, miksi sitä ei suoraan voi laittaa hihnaan? Kuinka moni koira jää auton alle, koska omistajan on välttämättä pidettävä sitä vapaana, koska ”ei se mihinkään lähde”?

Oton emäntä kertoi joskus myöhemmin, että auto oli töytäissyt Ottoa lantioon. Ei armeliaasti päähän, ei keskivartaloon, vaan lantioon. Se oli huutanut koko matkan eläinlääkärille, jossa sen tila todettiin toivottomaksi ja se sai armopiikin. Otto oli koira, joka ei koskaan lähtenyt viereltä. Ei koskaan, paitsi sen yhden kohtalokkaan kerran nähdessään pistotien toisella puolella tutun ihmisen.

Yksi kerta riittää. Maailma on täynnä koiria, jotka ”eivät koskaan lähde pihasta” tai ”kulkevat aina nätisti vierellä ilman hihnaa”. Maailma on täynnä ihmisiä, jotka syyttävät itseään ja näkevät unissaan oman parhaan ystävänsä ruhjoontuvan lähestyvän auton renkaiden alle. Kuulevat sen lohduttoman, kylmän, onton äänen. KLONK. Sitä ei kuulemma saa pyyhittyä mielestään. Ikinä. Sen näkee unissaan, ja joka kerta sitä yrittää estää tapahtumasta ikinä siinä onnistumatta.

Minä en ole koskaan ulkoiluttanut koiriani vapaana lähellä autoteitä. Minä en halua ikinä enää kuulla sitä kauheaa ääntä, en varsinkaan omien koirieni kohdalla. Yksikään eläin ei koskaan ole 100% varma, ja se 99% vaatii sekin kovan työn. Ikävä kyllä auton alle jäämiseen riittää se 1 kohtalokas jäljelle jäävä prosentti.

Nautitaan siis tulevasta keväästä ja kesästä turvallisesti ja säästetään sydänsuruilta niin autoilijat kuin itsemmekin. Pidetään koirat kiinni autoteiden lähettyvillä. Vapaana sivulla kulkeva koira on hieno asia vaikkapa tokokentillä tai metsätiellä, autoteiden vieressä hihna on koiran halvin henkivakuutus. 



2 kommenttia:

  1. Voi Ottoparkaa. Aiheutit kylmiä väreitä tällä tekstillä, kamala tarina.

    VastaaPoista
  2. Voi miten koskettava tarina, antaa kyllä varmasti jokaisella paljon ajattelemisen aihetta. Meillä täällä on kanssa yksi mies, joka aina lenkkeilyttää koiraansa keskellä kylää vapaana ja tuli mieleen tämän luettuani. Tuo on niin totta, että 100% ei voi koskaan luottaa ja se vaatii vain sen yhden hairahduksen :/

    VastaaPoista